Hän vaikeni ja painoi kasvonsa olkaani.
— Lapsi-kulta! kuiskasin hellän autuaallisena, mutta hän sopersi neitseellisen kainouden pyhän tunteen vallassa:
— Jos ainoakaan ihminen sen tietäisi, menehtyisin häpeään.
— Duglore, sanoin minä, — huomenna lähden viisipäiväiselle matkalle. Ole kärsivällinen lapseni. Kun palaan, Duglore, niin ostamme sormukset toinen toisellemme rakkautemme merkiksi. Sen verran toki ansaitsemme työllämme, että voimme ostaa toisillemme sormukset.
— Niin — niin — niin, — mikä armas Jost sinä sentään olet, riemuitsi hän minua syleillen. — Oi kuinka olen iloitseva sormuksestani ja sitä varova!
Minullekin ajatus, kuinka ihanan illan viettäisimme käydessämme sormusten ostolla, tuotti lohtua seistessäni päivät pitkät hiilitomussa valkean ääressä. Se vain tuon tuostakin saattoi minut levottomaksi, että tuleva vaimoni niin kokonaan eleli kotiseudun muistoissa. Ehkä hän taisteli kiihkeämpää ja tuskallisempaa taistelua kuin minulle tahtoi tunnustaakaan. Ehkäpä hän, kuten äitini, oli niitä naisia, jotka vieraalla maalla aina pysyvät muukalaisina mieleltään. Hellän huolen vallassa mietin vain, millä voisin ilahduttaa vuorilastani, ja melkein joka kerran kun laskimme maihin, käytin tilaisuutta hyväkseni lähettääkseni hänelle tervehdyksen.
Mutta tuskallinen rauhattomuus vaivasi minua Bigin takia. Olin luvannut hänelle valokuvani, mutta minusta tuntui kuin rikkoisin Duglorea vastaan, jos milläkään tavoin vielä Bigiä muistelisin. En voinut täyttää lupaustani.
Palatessani tältä ensimäiseltä matkaltani kiiruhdin mitä iloisimmalla mielellä Ottenseniin, varsinkin kun Rungholt tullessani oli laiturilla minulle kertonut että hänellä oli tiedossa minulle kirjurinpaikka, joka kuukauden perästä olisi saatavissa, kun sen entinen hoitaja läksisi sotapalvelukseen. Menehtynythän olisinkin, jos minun olisi täytynyt pitemmän aikaa olla lämmittäjänä. Ja nyt saisin viettää ihanan, onnellisen illan!
Mutta tullessani asuntoomme Duglore tuli minua vastaan väsynein, horjuvin askelin. Hänen äänensä kuului tuskalliselta, ja tuskin olimme jääneet kahden, niin hänen kyyneleensä tulvahtivat hillittömästi esiin ja hän huudahti:
— Oi Jost, olen menehtymäisilläni suruun!