Mieli riemua uhkuvana lähettivät Gottlobe ja Hannu minulle kiitoksensa. Oi, he panevat kyllä Hangsteinerin ahtaalle ja murtavat hänen itsepintaisuutensa!
En tahdo heiltä kiitosta. Minkä teen, sen teen muistellen Duglorea, jolle olisin halunnut Amerikassa valmistaa viehkeän vaelluksen elämän keväisillä kukkaniityillä, vaan jonka päähän painoin rakkaudenmarttyyrin orjantappuraseppeleen. Jumala yksin tietää, kuinka paljon kärsimyksiä se on minulle tuottanut. Jos voin Gottlobelle ja Hannulle tasoittaa rakkauden polun, oi, silloin toivoisin että olisi olemassa toinen elämä tähtein tuolla puolen, ja että autuas Duglore saisi nähdä kuinka valmistan lapsellemme onnea.
Lapsellemme! Enhän ole vielä tunnustuksissani ehtinyt siihen kohtaan, jossa minun oli siitä puhuminen. Tein sen nyt tuskan kiduttamana muisteissani kuinka Duglore epätoivon vallassa läksi Hampurista vakuutettuna Jostinsa rajattomasta kataluudesta ja kantaen sydämensä alla autuaallisen lemmenyön hedelmää! Oi raukkaa, oi raukkaa!
No niin, nyt on lanka poikki! Juuri kiihkeästi odotteessani Melchi Hangsteineriltä vastausta Hannu Stünzin puhemiehenä tekemääni pyyntöön, jouduin erilleni rakkaistani, erilleni koko maailmasta.
Tänään on talvipäivänseisaus. Samalla on tämä ikävimpiä päiviä, mitä minulla koskaan on ollut Feuersteinillä. Turhaan koetin aamulla saada koneen käyntiin, turhaan tartuin lakkaamatta vapisevin käsin avainvipuun, se oli kuin kuolleen lemmityn henkiin herättelemistä, — kyselyjä, johon ei saa muuta vastausta kuin toivottoman vakuutuksen: kuollut — kuollut — kuollut! Noita yrityksiäni tehdessäni kohosivat melkein kyyneleet silmiini. Kiukun vallassa mietin kokoon nuhdekirjeen, jonka aioin kirjoittaa meteorologisen keskuslaitoksen herroille kiitokseksi heidän virallisesta viisastelustaan, joka oli syynä siihen ettei observatooriani varustettu täydellisellä maanalaisella johdolla. Mutta kuka toimittaisi kirjeen Feuersteiniltä kaupunkiin?! Vaan keväällä määrään ehdot: maanalainen johto tai minulle virkaero. Nyt on nähty, että lanka aina katkeaa kohdalta, jossa ei ole tiedetty vaaraa olevankaan, ja että ainoastaan täydellinen maanalainen johto voi varjella ikäviltä yllätyksiltä. Kolmannen kerran jo saan kokea langan katkeamisen, mutta näin varhain talvella ei se ole koskaan ennen sattunut. Tämäpä tulee nyt olemaan ihanaa elämää!
Eilistä tyventä seurasi kauhea myrsky. En ole tänään koko päivänä voinut akkunoistani nähdä tuumankaan vertaa asuntoni ulkopuolella olevasta maailmasta, en edes pilvien, lumen ja rakeiden mellastusta. Lumi on tehnyt akkunani läpinäkymättömiksi, pimittänyt huoneeni. Moneen kertaan olen jo käynyt puhdistamassa lämpömittarin, kosteuden- ja tuulenmittarin ilmanpäästävät suojuskopit lumesta, jota myrsky niihin ajaa. Se on melkein toivotonta työtä, ja huomenna saan sitä jatkaa. Vielä kuuluu ulvontaa, kuin kiitäisivät kadotettujen joukot ja itse helvetti majani ohitse. Huutoja ja yhä vain huutoja! On kuin jokin kammottava olento tempoisi ovia ja akkunoita ja pyrkisi väkisin sisään. Tiedän ken se on. Se on kuolema! Istuskelen valkean ääressä, jonka minun täytyy antaa palaa aamusta iltaan, ja mietiskelen haikean surumielisyyden vallassa, millaista lienee kuoleminen yksinäisyydessä. Olen ajatellut viimeistä ihmisraukkaa, joka kerran on käyskentelevä jäähtyneellä maapallolla, josta elo on sammumaisillaan. Lumimyrskyyn sellaiseen kuin tuo, joka tänään vuorilla riehuu, hän menehtyen vaipuu, kohoaa vielä kerran pystyyn, hoipertelee muutaman askeleen eteenpäin ja heittää henkensä. Silloin on kaikki mennyttä, — sukukuntamme toiveet ja odotukset, ilot ja surut, kunnia ja häpeä. Ja mikä on niiden tarkoitus ollut? —
Minä, elävänä haudattu vuoren erakko, olen onnellisempi kuin viimeinen ihminen! Minä voin vielä saada mieleeni hiukan lohtua eläinsielulta. Kun tänään alakuloisena tutkiskelin hengetöntä sähkölennätinkonetta, tuli Hiude häntäänsä liehutellen luokseni, laski päänsä polvelleni ja sanoi katsein ja liikkein:
— Oi herrani, olet pahoilla mielin! Alakuloisuutesi saattaa minut niin murheelliseksi.
Jurri, naakka, lähestyi myös vahingoittuneesta siivestään huolimatta, kiipesi olalleni ja hieroi hyväillen poskeansa minun poskeeni. Kutsuva äännähdys vielä, ja Mii, päästäinen, tuli, hyppäsi kämmenelleni ja alkoi nakertaa pähkinää. Jutellessani ystävieni kanssa tunsin ymmärtäväni tuota vankia, joka surmasi vartijansa, kun tämä tappoi hänen kesyn hämähäkkinsä.
Minkä päätöksen Hangsteiner nyt tekee? Pyyntöni että hän antaisi Gottloben Hannu Stünzille vaimoksi, hän kuuluu ottaneen vastaan hämmästyksestä ja kiukusta kalpeana. Nuoren ystäväni hän käski mennä hiiteen eikä luvannut antaa mitään vastausta sähkösanomaani. Turhaan oli Gottlobe käsiään väännellen heittäytynyt hänen jalkojensa juureen ja syleillyt hänen polviaan, rukoillen että hän antaisi hänen lähteä palvelijaksi St. Jakobiin. Hangsteiner ei myöntynyt mihinkään!