Se oli viimeinen tieto, jonka sain Hannu Stünziltä! Milloin voin toivoa saavani kuulla lisää? Pelkään ettei nuori sankarini voi uudeksi vuodeksi päästä tänne. Sataa liiaksi lunta. Mutta langan katkeaminen suo Hangsteinerille rohkeutta toimia vasten tahtoani. Kun yhteys välillämme on katkaistu, vapautuu hän jossakin määrin taikauskoisesta pelosta, jota tuntee minua kohtaan, ja lohduttautuu ajatuksella että kun en enää kykene antamaan elonmerkkiäkään vuoreltani, niin en myöskään voi kotkan tavoin täältä harjaltani hyökätä hänen kimppuunsa.
Mutta en tiedä mitä tekisinkään, jos keväällä saisin tietää hänen väärinkäyttäneen isänvaltaansa pakottamalla Gottloben rakkaudettomaan avioliittoon. Ei, sitä hän ei uskalla tehdä, niin kiihkeästi kuin hän minua vihaakin ja on vihannut aina nuoruudestaan saakka. Hän kuuluu niihin ihmisiin, joihin kulta vaikuttaa voimakkaimmin. Ehdotukseni johdosta hän nyt vasten tahtoaan minua hartaasti kunnioittaa. Ja sitäpaitsi hän pelkää että voisin Duglorelle antamastani lupauksesta huolimatta saattaa ilmi tuon kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen lain ja järjestyksen rikkomisen. Hänen täytyy luopua anastetuista oikeuksistaan, suodakseen minulle luontoperäiset oikeuteni. Hänen täytyy tehdä se!
Haaveilin kynää lepuuttaen ja näin Gottloben Hannun rinnalla vaeltavan läpi kevään ihanuuden autuaallisessa hääilossa. Silloin mylvähti myrsky kaameammin kuin koko päivänä. Observatoori vavahteli ja kitisi kuin tuulenpuuska olisi heittämäisillään sen syvyyteen. Selvästi kuulin vinhaan viimaan sekaantuvan naisen itkua ja valitusta ja tunkevan sisään ovesta. — Abigail! —.Kiihottuneet aistimeni herättivät mielessäni tunteen, kuin hän todella seisoisi hiukset hajalla, paljain jaloin ja repaleinen katujanpuku yllään ovellani rukoillen: »Laske minut sisään, Jost, hetkiseksi vain, minua palelee!» Veri pakeni poskiltani, ehdottomasti avasin oven. Ei ollut ketään tuolla ulkona öisessä hyrskyssä. Ja kumminkaan en voi vapautua ajatuksesta, että hän rajuilmassa itkien kulki majani ohi.
Rakas Abigail, tule istumaan valkeani ääreen! En tahdo muistella sitä, että rakkautesi kruunusta jo oli taittunut ihanin koriste, kun tulit minun, kurjan ja hylätyn olennon luo ja lausuit: Rakastan sinua — jää eloon! — Muistelen vain, kuinka laupiaana samarialaisena minua holhosit! —
* * * * *
Dugloren käsittämättömän paon jälkeen olin ensi kertaa elämässäni sairaana. Aivoni tuntuivat minusta olevan kiehuvaa rikkiä, ja monet seikat, jotka silloin tapahtuivat, olen kokonaan unohtanut Mutta yhden hetken muistan selvästi.
Näin kaameata unta. Olin harhailevinani kotivuoristossani. Mutta minulle vastaan tulevat ihmiset huusivat kaikki tyynni: »Tuo on Jost Wildi, joka on murhannut Duglore Imoberstegin». Laaksosta kiiruhdin huohottaen ylös Feuersteinille, mutta sen huipulla oli jälleen ihmisiä. »Pois, pois,» he huusivat, »sinun täytyy mennä Gauenburgiin. Siellä sinut hirtetään raatihuoneen edustalla. Olet murhannut Duglore Imoberstegin». Minne ikinä paksuinkaan tuli minulle vastaan muinoisia selmattilaisia, jotka minua murhaajaksi nimitellen karkottivat minut luotaan Gauenburgia kohden. Pyrin pakenemaan, mutta tulin aina lähemmäksi kaupunkia.
Noihin kammottaviin houreisiin sekaantui lempeä miehenääni:
— Voin vakuuttaa teille, neiti, että potilas on paranemaan päin. Saatte jäädä hänen vuoteensa ääreen, mutta puhella ette saa hänen kanssaan.
Minulle selveni että olin sairas ja että tuo ääni oli lääkärin. Koetin avata silmäni, mutta se ei luonnistunut. Kumminkin tajusin että hän läksi huoneesta ja että pehmoinen, viileä naisenkäsi kosketti polttavaa otsaani ja että kuumille poskilleni tipahti kyyneleitä, jotka eivät olleet minun itkemiäni. Minut valtasi ihana, vapauttava ajatus: »Duglore elääkin ja on luonani!» Autuaallisissa haaveissa nautin siitä ja nyt sain silmänikin auki.