»Big se onkin — ei Duglore!»

Pettyneenä suljin jälleen silmäni. Tunsin lempeän suudelman huulillani. Mutta kun ei se ollut Duglorelta, en siitä välittänyt. Mietiskelin mielessäni: »Mitenhän Big on tänne joutunut?» Mutta aivoni olivat vielä liian heikot ajattelemiseen. Vaivuin jälleen uneen ja nukuin varmaankin hyvin pitkään ja sikeästi toisesta päivästä myöhään toiseen, sillä herätessäni tuntui minusta itsestänikin, että tauti oli hellittänyt ja että olin alkamaisillani parantua. Mutta väsynyt ja voimaton minä olin, ja oltuani hetkisen valveilla alkoi minua jälleen nukuttaa. Vuoteeni ääressä istui Big, mutta ei tuo entinen iloinen suuren maailman lapsi, vaan vakava, jossa oli jotain vierasta, outoa, ja jonka sinisilmiä himmensi kuin väsymyksen, surun ja huolten varjo.

— Kuinka sinä löysit minut? kysyin välinpitämättömästi. — Mistä tiesit, että olin sairas?

Helakka puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen.

— Anna minulle anteeksi, Jost, hän kuiskasi vienosti. En voinut tulla toimeen saamatta mitään tietoja sinusta. Sain selville missä asuit, ja puutarhurin asunnossa minulle kerrottiin että sinä poikaparka olit ollut laivanlämmittäjänä, että morsiamesi oli koti-ikävänsä takia lähtenyt vuoristoonne takaisin ja että sinä olit sairaalassa. Rakkaus toi minut sairasvuoteesi ääreen, löysin sinut makaamassa hyvin rumassa huoneessa yhdessä muiden potilaiden kanssa, ja toimitin sinut tähän huoneeseen, että olisit yksin ja saisit parempaa hoitoa. Olit hyvin sairas, Jost. Muutamia päiviä lääkäri pelkäsi sinun kuolevan. Mutta kuinka synkästi sinä katsotkaan minuun!

— Jospa hän vain olisi antanut minun kuolla! vastasin tuikeasti.

— Eikö sinulle ole mieleen, että olen luonasi? kysyi Big masentuneena.

En vastannut mitään. Se saattoi hänet haikean alakuloiseksi. Hän yritti lähteä pois, mutta jäi kumminkin. Silmäni painuivat taas umpeen. Unenhorroksissa tunsin jälleen kyyneleitä poskillani ja vavahtelevain huulten painavan suutelon otsalleni ja kädelleni. Sitten Big läksi.

En välittänyt enää lainkaan Bigistä. Hereillä ollessani oli Duglore ainaisena ajatusteni esineenä. Kiihkeät myrskyt riehuivat toipilaan mielessä. Paremmin olisin käsittänyt sen, jos Duglore, lakattuaan minuun luottamasta, olisi heittäytynyt Elbeen, kuin että hän matkusti kotivuoristoomme. Kuinka voi tyttö, joka tietää tulevansa äidiksi, erota tulevan lapsensa isästä ja vieraalta maalta palata kotiseudullensa saattamaan onnettomuutensa siellä julki! Tiesihän Duglore yhtä hyvin kuin minä, millaisen häväistyksen alaiseksi sellainen nainen joutuu kovaluontoisten vuorelaistemme parissa. Ei, niin mielettömästi hän ei voinut menetellä. Hänen pakonsa tuntui kerrassaan uskomattomalta, käsittämättömältä. Oliko hän todella matkustanut kotiin? Silloin oli hän varmaan huomannut erehtyneensä luullessaan tulevansa äidiksi! Kuinka saisinkaan tuon kaiken selville! Ja entä tuo sukulainen, joka oli hänet noutanut? Olikohan se Melchi?! Tuskallisen epätietoisuuden vallassa napisin kohtaloa vastaan, joka oli antanut minun voittaa kuumeen, ja paranemiseni edistyi vain hitaasti.

Eräänä sunnuntaiaamuna tulivat Runghölt ja hänen sisarensa, puutarhurin vaimo, minua tervehtimään. He sattuivat yhteen Bigin kanssa ja olivat varsin ihmeissään ylhäisestä suojelijattarestani, joka piti minusta niin hellää huolta. Hänen mentyään kerroin heille lyhyesti kuinka meistä oli tullut ystävät.