— Tytöt joutuivat kilpailemaan, sanoa sutkaisi Runghölt suureksi hämmästyksekseni. — Varmaankin neiti Imobersteg läksi neiti Daren takia tiehensä.
Mutta hänen sisarensa pani vastaan. Eiväthän he olleet edes tunteneet toisiaan, sanoi hän. Duglore oli ollut kotoa poissa ainoastaan sunnuntaina, jolloin oli kirkossa, hän ei ollut saanut kirjeitä muilta kuin minulta, ja neiti Dare oli käynyt heidän luonaan vain kerran kukkia ostamassa, kun minä jo olin gaalassa. Runghölt oli hänen mielestään aivan väärällä tolalla.
Juttelimme perinpohjaisesti Dugloren paosta. Lauantaina hän oli saanut kirjeeni Utrechtistä ja oli ollut siitä iloissaan. Sunnuntaina hän meni kirkkoon, josta palasi vilusta väristen keskellä lämmintä kesäpäivää. Silloin noudatti puutarhurinvaimo lääkärin. Seuraavana päivänä määräsi tämä että potilas oli toinutettava sairaalaan. Duglore puhui jo silloin erosta ja kotiinpaluustaan ja lupasi hiukan toivuttuansa kirjoittaa minulle, mikä oli aiheuttanut hänen menettelynsä. Seuraavina päivinä ei puutarhurinvaimo joutanut menemään sairaalaan häntä tervehtimään, mutta lauantaina tuli muuan tuntematon mies ajurinrattailla, ja sanoen olevansa Dugloren sukulainen, hän pyysi saada hänen tavaransa.
— Hän puhui yhtä kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää murretta kuin neiti Imobersteg. Päättäen hänen kömpelöstä käytöksestään hän oli talonpoika, kertoi puutarhurinvaimo.
— Oliko tuolla miehellä pisamia? kysyin minä.
— Oli, kasvot aivan täynnä, vastasi hän, — ja hänellä oli vaaleat kulmakarvat ja liinatukka.
Niin ihmeellistä kuin tuo olikin, niin minun nyt täytyi tulla vakuutetuksi, että Melchi Hangsteiner oli noutanut Dugloren. Vaimo kertoi edelleen, että hän oli sanonut muukalaiselle menevänsä sunnuntaiaamuna Duglorea tervehtimään, vaan tämä ei varmaankaan ollut häntä ymmärtänyt. Kun hän sunnuntaiaamuna tuli sairaalaan, oli Duglore matkustanut pois muukalaisen kanssa.
Miksi oli Duglore menetellyt noin väärin minua kohtaan? Sitä mietiskelin haikean tuskan vallassa. Pyysin Rungholtin kirjoittamaan hänelle että olin sairas ja pyysin häntä Jumalan tähden antamaan minulle selvityksen kummallisen menettelynsä syistä. Kirje oli Rungholtin osoitettava Selmattin talollisen Melchi Hangsteinerin asuntoon. Kun muutaman päivän perästä itse kykenin tarttumaan kynään, kirjoitin Zweibrückenin vanhalle kirkkoherralle pyytäen häneltä tietoa, missä muinoinen lapsuudentoverini asui ja kuinka hän voi. Hänen oleskelustaan Hampurissa en maininnut mitään.
Joka päivä tuli Big luokseni, pani peitteelleni kukkivan oksan ja asetti pari ruusua akkunalla olevaan maljakkoon. Miten olisikaan minun, kodittoman, hylätyn ihmisraukan käynyt ilman häntä? Hänen ansionsa oli etten maannut samassa huoneessa ventovierasten potilaiden kanssa, ja että lääkäri ja sairaanhoitajatar hoitivat minua niin huolellisesti kuin ikinä mahdollista oli. Kenties olisinkin muutoin joutunut kuolon saaliiksi. Mutta en ollut hänelle lainkaan kiitollinen, vaan pikemmin kiukuitsin parantumisestani, joka pakotti minut takaisin elämään. Kävin synkän juroksi ja pidin itseäni ihmisenä, jolle ei ole suotu onnea eikä menestystä, ja Dugloren käsittämätön pako vahvisti luuloni, että onnen päivänpaisteinen aika nyt oli minulta kulunut loppuun ja että minun vastedes oli harhailtava synkässä pimennossa.
Itse asiassa säälin sentään Bigiä. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen minulta hellää tai kiitollista sanaa, mutta tiesin käytökseni tuottavan hänelle kärsimyksiä, ja käsitin että hän mieluummin olisi päästänyt kiihkeän pettymyksensä valloilleen ja lähtenyt tiehensä, kuin kestänyt synkkää vaikenemiseni, ja että hän jäi luokseni ainoastaan sydämensä pakottamana. Mutta mieltemme muinoinen sopusointu oli häiriintynyt, ja minut valtasi usein kiukkuinen halu rikkoa meidänkin välimme, kun kerran olin Duglorenkin menettänyt. Mutta vähitellen heräsivät vienommat tunteeni. Näin Bigin kernaasti läheisyydessäni ja katselin mielihyvällä tuota solakkaa, notkeaa olentoa, jonka suloutta lisäsi käytöstavan hienous ja herkän tunteellisuuden suoma viehkeys. Minua viehättivät nuo henkevät, hieman kalpeat kasvot, ylväs otsa ja nenä, tuuhea vaaleanruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina kaarteli ohimoita, muodostaen niskassa paksun sykerön, — mutta katselin tuota kaikkea pikemmin tavalla sellaisella, kuten katselee kaunista maalattua kuvaa, kuin lämpöisen mieltymyksen valtaamana, eikä minuun vaikuttanut syvemmin edes puoleksi hillitty harmin välähdys, nöyryytystä ilmaiseva vavahdus, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, kun johonkin hänen ystävälliseen kysymykseensä annoin yrmeän vastauksen. Tuskin olisin liioin välittänyt siitäkään, jos hän jonakin päivänä olisi lakannut tulemasta luokseni. Hän herätti mielessäni saman tunteen kuin taivaan sini ja puiden vehreys. Kun aloin saada olla joka päivä tunnin ylhäällä, tuntui minusta tuo sini ja vehreys laimealta, — minua tuskin halutti mennä ulkoilmaan.