— Saanko lukea sinulle pari runoa, Jost? kysyi Big hiljaisen epätoivon vallassa.
Hän luki, ja Goethen »Matkamiehen iltalaulu» sai vastakaikua sydämessäni:
»Oi, mä väsähtänyt olen
Elon iloon, murheeseen!
Joudu rauha armahainen
Lohduksi mun syömmehein!»
Minusta oli kuin taikasauva olisi minuun koskenut. Pyysin Bigiä lukemaan vielä muutakin.
Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän luki ainakin tunnin ja jatkoi taas seuraavana päivänä. Nyt ei hän enää koskaan tullut ilman kirjaa. Runoilijat ja runot olivat kaikki tyynni minulle outoja. Tenhoavana aukeni minulle tähän saakka tuntematon maailma, rikastuttaen mieltäni kauniilla ajatuksilla. Herkän tuntonsa ohjaamana valitsi Big luettavaksensa aina sellaista, joka soi minulle hoivaa ja virvoitusta, ja hän esitti nuo moninaiset runot tavalla sellaisella, kuin olisi tuonut ilmi oman sisimmän olentonsa runoilijain lohdullisin, jaloin, ihanin sanoin. Vieno innostus hohti hänen sinisilmissänsä ja kasvoillansa, luoden niille ylevyyden leiman, ja viehkeän taipuisana tulkitsi hänen äänensä säkeiden sulosointua ja sisällystä. Kuuntelin haaveksien. Sydämessä, jossa kaikki elo tuntui kuihtuneen, alkoi hiljalleen elpymisen ja versomisen aika.
Nöyrästi ja vienon riemuisasti kuiskasi Big:
— Mieleni on niin hyvä, kun voin jollakin tavoin olla sinulle iloksi,
Jost!
Kiitollisesti hymyillen ojensin hänelle vaieten käteni.
Noihin aikoihin, jolloin olin heräämäisilläni henkisestä horrostilastani, sain kotitienooltani kaksi kirjettä. Zweibrückenin kirkkoherra, joka ei ollut pitänyt kiirettä kirjeeni vastaamiseen nähden, ilmoitti:
»Duglore Imobersteg asuu Zweibrückenissä ja on äskettäin mennyt kihloihin Melchior Hangsteinerin kanssa, joka asuu Selmatt'issa. Eilen he olivat luonani pyytämässä että piakkoin vihkisin heidät. Otin silloin teidän kirjeenne puheeksi. Luultavasti olisi Duglore Imobergsteg itse kirjoittanut teille, mutta Melchior Hangsteiner ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kirjeenne vastaamisesta. Suureksi mielipahakseni olette kevytmielisellä elannollanne, josta kyllä on kuultu täälläkin, vieroittanut itsestänne kotiseutunne asukkaat, yksin lapsuudentoverinnekin, kuten mainitun morsiusparin. Tervehdän teitä toivoen että Jumala on sairautenne kautta suova teille voimaa alkaa uuden, paremman elämän!»