Toinen kirje oli Melchiltä.
»Kun kirkkoherra kehotti minua kirjoittamaan sinulle, niin teen sen, vaikka olemme Dugloren kanssa päättäneet ettemme enää vastaa sinulta tulevia kirjeitä, olkootpa sitten itsesi tai muiden kirjoittamia. Duglore, joka sinun halpamaisuutesi takia olisi Hampurissa heittänyt henkensä, jos en olisi suurilla kustannuksilla noutanut häntä sieltä, ei enää lainkaan liikuta sinua. Jos lähetät kirjeitä, niin ne poltetaan avaamatta. Me pyydämme: Jätä meidät rauhaan! Onhan sinulla siellä henttusi! Kunpa kykenisit hänenkään lapsensa elättämään!»
Lopuksi seurasi vielä törkeitä herjauksia.
»Hänenkään lapsensa!» Nuo sanat kiinnittivät huomiotani, mutta en keksinyt niille mitään järkevää selitystä. Melchi oli varmaankin muutoin vain pannut ne paperille loukataksensa minua mahdollisimman tuntuvasti. Kostutin päänalaiseni hiljaisilla, kuumilla kyynelillä, muistellen lemmentarinaamme, — viattomain mieltemme ensi hehkua, sydäntemme kaihoa ja taisteluita, kaikkia noita vuosia lapsellisen mieltymyksen heräämisestä aina tuohon aamuun saakka, jolloin Duglore saattoi minut laivalle. Tuikeassa tuskassa pyrin häntä ymmärtämään ja käsittämään, mutta — en ymmärtänyt, en käsittänyt! Ei konsanaan Duglore ollut puhunut erosta, vaan sensijaan ikuisesta liitosta. Ja hän, jossa uskollisuus oli synnynnäistä, hän lähtee tiehensä melkein salakavalasti! Ja nyt tuo hämmästyttävä kihlaus! Tätä ei järkeni pystynyt oivaltamaan!
Mutta ihmisluonto on taipuisa mielikuvituksen avulla keksimään selvityksiä, jotka tekevät mahdottoman uskottavaksi, käsittämättömän käsitettäväksi. Vastoin tahtoani aloin ymmärtää Dugloren menettelyä. Hän oli huomannut erehdykseksi luulonsa että oli tulossa äidiksi. Epäilyksenä ja mahdollisuutenahan hän minullekin siitä pikemmin vain oli puhunut. Häntä alkoi kauhistuttaa Amerikka ja siellä tarjoutuva epävarma tulevaisuus. Oi, oikeastaanhan -oli Amerikkaan muutto häntä aina kiihkeästi kammottanut, kuten ainakin ihmistä, joka on sydämensä koko voimalla kiintynyt kotiseutuunsa! Hänen myöntymyksensä oli ollut lemmellemme tuotu uhri. Mutta hänen rakkautensa tuli järkytetyksi hänen löytäessään Bigin valokuvan ja havaitessaan etten ollut pysynyt hänelle uskollisena, ja ollessani poissa kiihtyi ja raivosi koti-ikävä hänen runnellussa sydämessänsä. Epätoivoissaan hän tunnusti mielentilansa Melchi Hangsteinerille, joka oli voittanut hänen hellän luottamuksensa pystyttämällä majasensa hävitetyn kotikylämme raunioille. Mutta miehen povessa, jonka täytti toivoton rakkaus ja avuton, vihlova lemmenkade, herätti hänen kirjeensä harrasta sääliä ja kiihkeitä toiveita. Hän teki sen mitä ei kukaan olisi voinut häneltä odottaa: uhrasi hopeapenninkinsä, teki pitkän matkan, saapui sairaan Dugloren luo — sankarina, jota eivät mitkään vastukset ole voineet pidättää rientämästä pelastamaan hänet petoksen pauloista ja kunnottoman miehen vallasta. Seuraa kova taistelu Dugloren povessa! Hän valitsee miehen, joka voi tarjota hänelle asuinpaikan kotoisella pohjalla, valmistaa onnea kotimaassa, ja luopuu halveksitusta heittiöstä, joka ei edes ollut pitänyt ensi lempeänsä pyhänä.
Tunnustin itselleni rikollisuuteni ja pyrin arvostelemaan asioita maltillisesti. Kaduin katkerasti, etten ollut paremmin vaalinut ja varjellut puhtoista, viehkeää vuorikukkastani, ja sydäntäni vihloi tuikeasti ajatellessani että oma syyllisyyteni ja kova kohtaloni olivat saattaneet minut menettämään Dugloren tuolle Melchi Hangsteinerille, jota en ikinä henkisiin ominaisuuksiin nähden ollut pitänyt Iikimainkaan vertaisenani. Oi, mitä tuskaa se tuo, Mutta epätoivooni ja haikeaan suruuni ei sekaantunut lainkaan vihaa Duglorea tai edes Hangsteineria kohtaan. Toivoin että nuoruuteni lempeä tähdyt saisi edelleen levittää vienoa, suloista valoansa, toivoin haavojen kasvavan umpeen kaukaisen kotilaakson huomassa. Laskien käteni ristiin lausuin hiljaiset jäähyväiset Duglorelle ja samalla synnyinseudulleni ja kotimaalleni, arvellen etten ollut niitä konsanaan enää näkevä enemmän kuin häntäkään, ja taipuen kohtalon alle luovuin siitä mitä en voinut pidättää.
Olikohan Big lemmenkateen vallassa jotenkin rikkonut Duglorea vastaan? Tämä kysymys, jonka suorapuheinen Rungholtini ensiksi oli esittänyt, tuotti minulle yhä uudelleen tuskaa, puutarhurinvaimon vastaväitteistä huolimatta. Se on mahdotonta, sanoi järkeni, mutta tuo ajatus esti minua kumminkin kiintymästä Bigiin. En myöskään uskaltanut puhua avomielisesti hänen kanssaan aiheettomasta epäilyksestäni. Enhän voinut palkita hänen hyvyyttään ja uhrautuvaisuuttaan tekemällä hänelle kysymyksen, joka sisältäisi loukkaavaa epäluuloa, missä muodossa sen ikinä lausuisinkaan.
Silloin ilmoitti meille lääkäri että voisin lähteä sairashuoneesta.
Mihin ryhtyisin nyt, kun olin vasten tahtoani jäänyt eloon ja minun oli mukaantuminen oleviin oloihin? —
Big istui nojatuolissaan. Polvillaan hänellä oli kirja, josta oli lukenut minulle ääneen. Hänen kasvoillaan kuvastui ylpeyttä, epätoivoa, surua, ja hänen sormiensa vavahtelu ilmaisi hänen levottomuutensa. Nuo siniset silmät vaativat minua puhumaan, ja istuttuamme kauan vaieten huoneeni akkunan ääressä vastakkain lausuin: