— Rakas Big! Maailmassa näkee vielä hyvyyttä sellaista, että se tuntuu kuin ihmeeltä. Olen itse saanut sen kokea. Ihme, joka on saanut minut hämmästyksiini, on sinun armahtavaisuutesi. Piireille, joissa olet ollut kaikkein ihailema ja hemmottelema suosikki, olet kääntänyt selkäsi, hoitaaksesi minua kaikkein hylkäämää, puoleksi hunningolle joutunutta poikaparkaa. Kuinka voin kiittää sinua siitä, Big?
Hänen vakaville, jännitetyille kasvoillensa kohosi vieno puna. Sinisissä silmissä hohti mitä lämpimin tunne. Lempeästi, hellästi säihkyen katsoivat ne minuun odottavaisina.
Mutta epäröin lausua sanat, joita hän odotti.
Hän painoi molemmat kätensä hehkuville kasvoillensa. Sormien lomitse vieri kyynelkarpaloita alas. Lausuen hellästi hänen nimensä koetin hiljaa irroittaa hänen toisen kätensä, mutta hän pusersi sormensa vain lujemmin vasten poskiaan, silmiään, otsaansa. Kiihkeästi hän äännähti:
— Ja sinulla ei ole mitään muuta sanottavaa minulle kuin nuo äskeiset kylmät sanat! Miksi et enää puhu siten kuin tuolla kävelyretkellämme?
Mitä katkerin sydämentuska ilmeni hänen sanoissaan.
Minut valtasi voimakas liikutus. Rakkaus Bigiin heräsi jälleen. Seisoin hänen edessään käsivarret ristissä. Vaiettuani hetken kysyin juhlallisen vakavasti:
— Big, vastaa minulle suoraan ja avomielisesti. Eikö sydämessäsi ole mitään Duglore Imoberstegiä koskevaa muistoa, joka voisi tuhota rakkautemme?
Hän piti vielä hetken kädet silmiensä edessä, ikäänkuin tutkiakseen itseänsä. Sitten hän paljasti kasvonsa, loi minuun lempeän, tyynen, hurskaan katseen ja lausui vienosti, selvästi:
— Ei, Jost!