Hän katsoi minua kiinteästi silmiin. Mieleni vapautui hämärästä epäluulostaan.
— Sitten emme enää koskaan puhu Duglore imoberstegistä, sanoin minä. — Ja nyt, Big, jos 289 suostuisit tulemaan omakseni, niin — niin toteutuisi viimeinen toivomus, joka minulla elämään nähden enää on jäljellä, sopersin polvistuen hänen eteensä tunteitteni vallassa.
Hän vaikeni hetken. Hänen kätensä tavottelivat käsiäni ja hän kuiskasi:
— Sinä et aavistakaan, kuinka mielettömästi sinua rakastan!
Katseemme sulivat toisiinsa, hiljaa veti Big minut puoleensa, minä vastasin hellästi hänen hyväilyynsä ja kiihkeinä yhtyivät huulemme. Hillitysti minä lausuin:
— Big — olet nyt ainoa onneni!
Äkkiä hänen kätensä vaipuivat veltosti alas. Hän tuijotti eteensä kuin ei olisi tuntenut mitään onnea, haikean syvä huokaus kohosi hänen povestaan ja hän alkoi itkeä katkerasti, ei onnellisen, vaan onnettoman tavoin. Tuota itkua en ymmärtänyt, käsitin vain että hän, tuo ihana olento, tahtoi omistaa elämänsä minulle!
— Jos et olisi puhunut, nyyhkytti hän, — olisin mennyt kuolemaan. Mutta nyt tahdon eloni loppuun saakka olla uskollinen vaimosi!
Hän pusersi tulisesti käsiäni, enkä tiedä vieläkään, elämään väsyneenä miehenä, kumpi minua on rakastanut enemmän, Duglore vai Abigail. Pian tuli sitten aika, jolloin sininen taivas ei minua enää vaivannut, vaan näytti minusta hymyilevän, ja vihreät puut, joita syksy alkoi värittää, minua viehättivät loistollaan ja komeudellaan. Maailma oli täynnä valoa ja hohdetta, ja päivänpaisteessa kajahteli vain silloin tällöin kuin vieno kellonääni menneiltä ajoilta, kuin huokaus, jonka meren laineet huuhtelevat rantaan, kuin kirkkotarhalta väreilevä taru: »Oli kerran kylä, jonka nimi oli Selmatt. Tässä kylässä asui Duglore niminen tyttö — — —».
Silloin kajahti Bigin hopeanheleä nauru, ja kellonsointi, huokaus ja taru unohtuivat.