XX.
Olen ajatellut koko päivän Hannua, Gottlobea ja Melchi Hangsteineriä, — eniten Melchiä. Me kaksi olemme nuoruudestamme saakka tunteneet vastenmielisyyttä toisiamme kohtaan. Mutta joskin vihaamme toisiamme, niin emme silti voi sydämessämme toisiamme halveksia. Joskin hän kohauttaa olkapäitään puhuessaan minusta muille, tietää hän kumminkin etten minä kuulu tusinatavaraan ihmisten joukossa. Ja minä puolestani en voi pitää Melchi Hangsteineriä vähäpätöisenä olentona, jos kohta tuo jöröjukka onkin vain lujaluontoisen miehen irvikuva. Minusta on näet ihmisluonnon suurimpia ihmeitä, kuinka tuo kitsas selmattilainen talonpoika tehden nopean päätöksen uhrasi pari nautaa, ehkä puolet omaisuudestaan, matkusti hänelle outoon maailmaan ja pelasti tyttöraukan, joka luuli itseään rakastettunsa pettämäksi. Niin, minun on kerrassaan mahdoton käsittää, että rakastava mies vie vihille naisen, joka kantaa sydämensä alla toisen miehen rakkauden hedelmää. Minulta se jäisi tekemättä!
Kun kova- ja juroluontoinen Melchi Hangsteiner kerran heltyi tekemään tuon käsittämättömän teon, miksi ei olisi mahdollista että hän myöskin säälisi Gottloben rakkautta, hillitsisi vihansa minua ja Hannu Stünziä kohtaan ja asiaa tyynesti mietittyään lausuisi Gottlobelle: — No, ota hänet sitten!
* * * * *
Lähtiessäni sairaalasta oli kesä, joka oli tuonut minulle mukanaan niin moninaisia kokemuksia, väistymäisillään lempeän, päivänpaisteisen syksyn tieltä. Merenkin yläpuolella leijaili ilma lämpöisenä ja tyynenä. Big tahtoi että menisimme Helgolantiin, että siellä raikkaat merituulet, kävelyretket noilla teillä ja poluilla, joilla olimme tavanneet toisemme ensi kerran, parantaisivat minut täydellisesti ja antaisivat minulle jälleen entiset voimani.
Elelimme päivämme kuin lapset ja voimme liikuskella sitä vapaammin, kun saarella ei ollut enää jäljellä kuin muutamia muukalaisia. Big, jolla oli yllään viehättävän yksinkertainen villainen merimiespuku ja kiharoillaan valkoinen, kudottu lakki, esiintyi jälleen maailmanlapsena, eikä olisi voinut luulla hänen kirkkaiden sinisilmiensä konsanaan vuodattaneen kuumia kyyneleitä. Istuimme päivänpaisteessa lyhytruohoisella, harjaa muistuttavalla nurmikolla, joka peittää ylämaalla olevat jättiläishaudat, ihailimme laineiden leikkiä, kun ne syvyydestä sukeltavien valkoharjaisten hevosten tavoin syöksyivät kohden kivirantaa, ja kalalokkeja, jotka säihkyvien amppelien kaltaisina kultaisessa päivänpaisteessa leijailivat kallioitten yläpuolella. Olin haaveellisten paranemistunnelmain vallassa. Sisäinen voima pakotti minut karkottamaan luotani kaikki raskaat ja alakuloiset ajatukset ja ääni kuiskasi minulle: »Olet kärsinyt kyllin! Elä ajattele entisiä. Nauti ihanasta nykyisyydestä.» Tottelin luottavaisesti, pyrin unohtamaan, ja jos Dugloren muisto yritti synkistyttämään mieltäni, loin katseeni Bigin onnellisiin silmiin.
Ruohikossa leväten hän nääpäisi ruusunkarvaisilla hyppysillään veitikkamaisesti sormiani.
—- Voi sinuas! Kuules, nyt sinä olet minun omani!
Huumaava hellyys väreili hänen äänessään.
Hän salli minun irroittaa sykerölle laaditut palmikkonsa.