— Oi sinä kelpo mies! Hän syleili minua, mutta sanoi sitten taas nureksivasti:
— Mutta tiedätkö sen, että työintosi estää minut toteuttamasta lempituumani?
— Mitä tuumia sinulla sitten on? kysyin minä ihmeissäni.
Hän vaikeni hetken ajatuksiinsa vaipuneena, mutta jatkoi sitten puoleksi arkaillen, puoleksi veitikkamaisesti:
— Tiedät, millaista lapsuuteni oli, millaista hienohkoa mustalaiselämää me vietimme ja kuinka siitä kärsin. Mutta nyt kun sinä olet lemmittyni, ikävöin jälleen noita entisiä vaellusretkiä. Juuri sinun tähtesi! Sinun kanssasi, armaani, haluaisin Meksikosta palattuamme jälleen kulkea muinoisia teitämme kaupungista kaupunkiin, maasta maahan. Mikä minusta tuntuisi yhdentekevältä, jopa vastenmieliseltäkin, jos minun pitäisi yksin nähdä se jälleen, houkuttelee minua ajatellessani että saisin sitä katsella yhdessä sinun kanssasi: Napoli, Rooma, Venetsia ja moni ihana, rauhaisa sopukka Italiassa. Lupaathan minulle, rakas Jost, että lähdet kanssani matkoille. Voithan sitten myöhemmin ryhtyä työhön!
Hänen silmänsä hohtivat kaihoisasti, hänen janoisasti avatut huulensa alkoivat sanella runoja.
— Ne ovat Mignonin lauluja, sanoi hän. — Sinä punastut, Jost, siksi ettet niitä tunne. Mitä varten? Sehän se juuri alun pitäin on minua viehättänyt, että sinussa, jolla on niin terävä äly, ei ole rahtuakaan perittyä sivistystä ja sinä siksi omistat kaikki niin raikkaan tuoreella mielellä. Sentähden haluaisin matkustella kanssasi, viedä sinut näkemään kaikkea mitä maailmassa on suurta, kaunista ja ylevää, museoihin, jotka sisältävät vuosisatojen taideaarteet, ja tienoille, joiden ylitse taiteilijain teokset ovat luoneet pyhän tenholoisteen.
Koko Bigin olento oli innostuksen valloissa; houkuttelevina tulvivat puheet hänen huuliltaan.
— Puhut matkustamisesta, sanoin minä puoleksi leikillisesti, puolittain vakavana, kääntäen puheen toisaanne, — mutta lähinnä olevista asioista et virka mitään, Big. Milloinkas meidän häämme ovat?
Hän vaikeni hetken iloisten haaveiden vallassa.