— Mutta tunnetko myöskin jo olevasi kyllin vahva? kysyi hän sanomattoman hellästi.
— Olen terve ja täysissä voimissa, vakuutin koko sydämestäni.
Ilta-auringon vaipuessa kaukana lännessä mereen ja kullatessa laineet hohteellaan, kuljimme käsi toinen toisemme olalla saarta pitkin ja laskeuduimme sitten ylämaalta »Falmia» alas alamaalle. Tultuamme sille kohdalle, jossa katseemme olivat hartaan kysyvinä kohdanneet toisensa, pysähtyi Big, ja loimme vaieten silmäyksen toisiimme. Ehdittyämme alas rannalle meille tuli vastaan jono lapsia, jotka lauloivat helgolantilaista piirihyppylaulua. Nähdessään Bigin he sulkivat hänet piiriin ja tanssivat hänen ympärillään. Kun hän otti syliinsä majastamme isännän liinatukkaisen suloisen pikku tyttären ja suuteli häntä, silloin kajahti joka taholta riemahtelevia huutoja: - Minulle myös suukko, minulle myös! — Aina syntyi samaa iloa ja onnea, kun Big vain joutui lasten pariin! Tuo kuva vuodatti riemua sydämeeni. Olkoon hän mustalainen ja pakana, — ihminen, josta lapset pitävät, omistaa mielen jaloutta!
Mutta noita viehkeitä päiviä keskeytti synkkä hetki.
Bigin kysymyksen johdosta kirjoitti kapteeni Sommerfeld meille, meitä kihlauksemme johdosta sydämellisesti onnitellen, odottavansa meitä eräässä pienessä Pohjois-Saksan kaupungissa, jossa ilmapallo oli oleva valmiina aamujunalla saapuessamme.
Laiva kuljetti meitä Helgolannista päin Elbeä pitkin. Silloin tuli Süllbergin luona sijaitseva Balmerin huvila näkyviin syysauringon lempeässä hohteessa. Tuo näky ja heräävät muistot saattoivat minut alakuloiselle mielelle. Hampurissa tunsin itseni täydelleen onnettomaksi. Minusta tuntui kuin Duglore-parkani sielu vaikeroiden harhailisi valoa ja eloa uhkuvassa kaupungissa muinoista lempeään hakien. Olisin halunnut mennä tervehtimään uskollista Rungholtiani, mutta kun mainitsin siitä Bigille, hän vavahti pelästyneenä ja pyysi soinnittomalla äänellä:
— Elä jätä minua nyt yksin, Jost!
Tietämättämme miksi, olimme edellisten päiväin autuaallisesta onnellisuudesta joutuneet äänettömän alakuloisuuden valtaan. Toimittelimme muutamia ostoksia ja vietimme sitten hitaasti kuluvat hetket, jotka olivat jäljellä siksi kuin iltajunalla voimme lähteä matkaan Sommerfeldin tykö, asemahuoneen pimeimmässä nurkassa, istuen vierekkäin toisiimme painautuneina, kuin olisimme pelänneet välillemme voivan tulla jotain vierasta. Muisto! Vain silloin tällöin keskeytti jokin välinpitämätön, vaivoin keksitty sana hiljaisuuden. Puistatus kävi Bigin lävitse.
— Mikä sinua vaivaa, lemmittyni? kysyin minä.
— Jost, sanoi hän voimatta hillitä tuskaansa ja mielenliikutustaan, — en voi olla muistelematta sinun entistä morsiantasi!