Siis meillä oli molemmilla sama ajatusten esine.
— Jost, kysyi hän, — rakastitko sinä kovin tuota tyttöä?
Minä vavahdin ja vastasin melkein kiivaasti:
— Emmekö ole sopineet, ettemme enää koskaan puhuisi Duglore
Imoberstegistä? Haluatko kiusata minua, Big?
Hänen sanansa olivat saattaneet minut mitä huonoimmalle tuulelle ja minä jatkoin:
— No hyvä, jos välipuheemme ei enää ole voimassa, niin haluaisin minäkin kysyä jotain, Big. Kuinka sinä uskalsit mennä puutarhurin tykö, jonka luona minä asuin? Täytyihän sinun pelätä tapaavasi siellä Duglore Imoberstegiä? Olen jo usein uteliaasti miettinyt tuota asiaa.
Kauhusta kalpeana hän tuijotti minuun. Sanaakaan vastaamatta hän istui hiljaa, jäykkänä kuin marmorikuva. Kauniisti kaartuvien kulmakarvojen välille oli uurtautunut ryppy, joka loi hänen kasvoilleen niin kärsivän ja samalla niin ylevän ilmeen, ja hänen silmissään näkyi tuo hänen syntyperästään muistuttava välkähdys. Sydäntäni vihloi haikeasti.
— Oletko loukkaantunut, Big? kysyin minä.
— Olen, vastasi hän tuikeasti, luoden minuun halveksivan katseen. — Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle. En toiminut noina päivinä järkevän ihmisen, vaan mielipuolen tavoin. Jos rakastat minua, niin elä muistuta minua siitä!
Ehdottomasti katsahdin ympärilleni, eikö kukaan kuullut keskusteluamme. Mieltäkarmiva tuska ilmeni Bigin sanoissa, ja kiihkeä sääli valtasi minut äkkiä. Soinnittomasti lausuin: