— En tiedustele sinulta enää koskaan mitään, joka koskee eroaikaamme
Hampurissa!
— Niin, elä tee sitä enää koskaan, Jost! sanoi hän tuskalloisesti.
Silloin junamme saapui suhisten asemasillan viereen, junankuljettaja kehotti nousemaan vaunuihin. Pitkällä yöllisellä matkalla sovimme taas täydelleen ja tunsimme voimakkaammin kuin koskaan ennen olevamme kumminkin kaksi valtavan rakkauden yhdistämää olentoa. Varhain seuraavana aamuna, tähtien vielä tuikkaessa, saavutimme kaupungin, jossa kapteeni meitä odotti. Hänen apulaisensa oli meitä vastassa asemalla ja vei meidät kaasutehtaan lähellä olevalle niitylle. Bigin määräysten mukaisesti oli Sommerfeld jo suorittanut kaikki valmistukset ja pitänyt huolta siitä että lähtö voi tapahtua pikaisesti ja katselijoitta.
— En tosin voinut uneksiakaan Hampurissa, että vielä kerran saisin kuljettaa teidät molemmat halki ilmojen, lausui hän kunnioittavasti tervehtien, — mutta on vanha kokemus että ne, jotka kerran ovat kohonneet siintävään korkeuteen, haluavat uudistaa lentoretkensä.
— Mutta tästä ei saisi tulla retkeily maanpinnan läheisyydessä, vaan haluaisimme tehdä pitkän matkustuksen kautta yläilmojen, herra kapteeni, sillä tämä on häämatkamme, sanoi Big, ja hänen kasvojansa kirkasti puoleksi vallaton, puoleksi vakava hymyily.
Kohta senjälkeen lausui kapteeni:
— Neiti Dare, herra Wildi! Antautukaamme Jumalan haltuun, — nouskaa veneeseen!
»Saturnus», jonka nousua yökaste hidastutti, kohosi vitkalleen, mutta tasaisesti kohden kiiltokiven tavoin hohtavaa kointähteä. Synkkä ilta Hampurissa oli unohdettu, Big oli hillityn riemun, suloisen onnen vallassa.
Meidän yhteiseen elämänuraamme tuo ihana retki vaikutti varsin ratkaisevasti.
* * * * *