Pyhäkellot soivat alhaalla ihmismaailmassa! On Jouluaatto! Vaikka tiesin etten voisi tänne kuulla niiden ääntä, vietin kumminkin Hiuteen seurassa illan ulkona. Hankikinoksilla, jotka kohoovat aina majani kattoon saakka, mellastelin minä jalkarampa mies. Päivänseisauksen myrskyjä seurasi sininen taivas ja kova pakkanen. Feuerstein oli iltapäiväauringon loisteessa verrattoman ihana talviunelma, koskemattoman puhtauden kuva. Ei edes linnun siipikään ole sipaissut jälkeä lumeen.
Aurinko laski varhain veripunaisena tummansiniseltä iltataivaalta. Kuolonkalpeina ja tuimina seisoivat vuoret vihertävässä hämyssä, silmäillen uusikuuta, kirkkaasti loistavaa Venusta ja Jupiteria. Jo olivat ne muuttumaisillaan haamuiksi vain, kun äkkiä keltaista, punertavaa valoa tuikahti esiin niiden lumiharjakkeista, tulta, joka näytti virtaavan vuorenhuippujen sisästä, ikäänkuin ne olisivat hehkua täynnänsä. Kolmasti uudistui tuo ilmiö, valaisten yhä uudelleen synkät laaksot.
Mutta olisin kernaasti luovuttanut muiden katseltavaksi kuun, Venuksen, Jupiterin ja tuon hehkun, jos sensijaan olisin kaukoputkellani saanut nähdä loistavan joulupuun tuolta laaksosta tai edes valopilkun Selmatt'ista. Mutta koko ihmismaailman kätkee minulta talviusma, tyhjältä ja kuolleelta näyttää ilmojen valomeressä hohtava maapallo, ja minusta tuntuu kuin unennäöltä, että noiden sumujoukkojen alapuolella olisi lämpimästi sykkiviä sydämiä.
Oi, haluaisin nyt vaeltaa läpi suuren kaupungin, kuten teimme Bigin kanssa parina jouluiltana, kuulla kellojen ja pasuunain äänen torneista, na iloisten äitien ja isäin kiiruhtavan kotiin joululahjoineen ja tarkata kuinka köyhinkin, jolla ei ole varaa ostaa joulupuuta, ottaa torille pudonneen kuusenoksan ja kiinnittää ullakkokamariinsa ehdittyään siihen ainoan kynttilänsä tuikkamaan.
Big! Haluaisin vielä kerran käyskennellä kanssasi tuona iltana, sinä pakanatar — sä jouluenkeli! Muistelen tuota muutamaa jouluiltaa merellä. Soitettiin hurskaita virsiä, korkealla mastossa säteili joulupuu. Silloin käännyit sinä kapteenin puoleen lausuen:
— Eikö tuolla alhaalla ole kahlehdittuna mies, joka murhanteon takia tulee jätettäväksi viranomaisten haltuun? Rauha maan päällä! Päästäkää hänet hetkeksi kannelle, viettämään joulua minun ja mieheni kanssa!
Niin sinä puhuit. Murhaaja itki ilosta, kuullessaan että oli olemassa ihminen, joka jouluiltana oli ajatellut häntä armahtavaisella mielellä, söi kanssamme illallista ja kertoi meille äidistänsä.
Vaikka vietänkin observatoorissani joulua yksin, en tee sitä kumminkaan suruisin mielin. Sydämelleni tuottaa hoivaa mieluisa ajatus. Kun Gottlobe ja Hannu ovat menneet naimisiin, kuten Jumala suonee Hangsteinerin vastarinnasta huolimatta tapahtuvan, enkö silloin laskeutuisi alas täältä vuoreltani, elääkseni rauhallisena vanhuksena tuolla laaksossa, sytyttäen vielä monet joulupuut iloksi riemuitseville lapsenlapsille?
Mutta se seikka jää tulevaisuuden ratkaistavaksi.
Voimakkaampana täyttää tällä hetkellä mieleni toivomus että ilma olisi huomenna kirkas aina laaksonpohjaan saakka. Varhain iltapäivällä palaavat Selmatt'in kirkkomiehet, jotka aamuhämärissä ovat lähteneet Zweibrückeniin, laaksotietä kotiin. Olen utelias näkemään, ketä siellä silloin vaeltaa. Siitä voin tehdä johtopäätöksiä, millä kannalla asiat ovat Hangsteinerin talossa. Kunpa vain edes yleensä saisin kaukoputkellani nähdä ihmisiä, seurata heidän toimiansa! Se olisi nyt ainoa toivoni!