Vietän pyhää juhlaa! Minulla ei ole joulukuusta, ei joulukynttilöitä loistamassa, ei ole ilosta säteileviä lastensilmiä, mutta avaan pullon jaloa kreikan viiniä, tuntien kiitollisuutta noita herttaisia ihmisiä kohtaan, jotka sen ovat lähettäneet. Muuan St Jakobissa asuva perhe toimituttaa minulle nimittäin joka vuosi ensimäisenä päivänä elokuuta korin viiniä tänne vuorelle. Muutama vuosi sitten he oleskelivat vuoristossa huvilassa. Heidän poikansa aikoi yhdessä parin muun nuorukaisen kanssa eräälle korkeimmista ja vaarallisimmista alpinhuipuista. Isä, joka oli kerran käynyt Feuersteinillä, sähkötti minulle: »Mitä arvelette säästä?» Jos olisin luottanut vain koneisiin, olisin helposti voinut vastata: »Kaunista säätä jatkuu.» Mutta silmäilin ympärilleni avaruuteen ja näin siinä jonkunmoista väreilyä, epämääräistä valopilkkujen vaeltelua. Ilmaretkiltäni tunsin tuon ilmiön. Minä sähkötin: »Ennen vuorokauden kuluttua kovia rajuilmoja.» Kolme nuorukaista, niiden joukossa tuon perheen poika, luopuivat ennustukseni johdosta rohkeasta yrityksestään. Toiset kolme eivät välittäneet varoituksestani, vaan nousivat vuorelle. Seuraavana päivänä he joutuivat siellä rajuilman uhriksi, Siitä saakka tuo perhe on joka vuosi tapahtuman vuosipäivänä, ensimäisenä päivänä elokuuta, lähettänyt minulle viiniä, lausuen parilla sanalla ilmi kiitollisuutensa siitä että olin neuvollani estänyt heidän poikansa vuorelle nousemasta ja pelastanut hänen henkensä.

Voin siis tuota viiniä nauttiessani lohduttautua sillä etten Feuersteinin havaintoaseman hoitajana palvele yksinomaan suurta meteorologista taulustoa. Se tuntuisi yhtä turhanpäiväiseltä kuin moni muu seikka tässä maailmassa. Ei, minulla on syytä uskoa, että sääennustukseni ovat muulloinkin kuin tuossa yhdessä tapauksessa tuottaneet ihmisille todellista hyötyä. Se ajatus tekee toimeni minulle rakkaaksi ja suo minulle voimaa kestää vaivalloisessa virassani.

Kohotan lasini lausuen:

— Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa! Maa ja tähtitaivas ylistävät hänen tekojansa. Rakkaus, joka yhdistää ihmisen ihmiseen, johto, joka kunkin yksityisen elämän juoksussa ilmenee, ovat hänen ihmeistänsä käsittämättömimmät! Kunnia olkoon Jeesukselle Kristukselle! Kiitän sinua siitä että olet suonut meille ihmisraukoille joulun, muistojuhlasi, joka saattaa meidät ylentämään mielemme korkeammalle. Täytä sydänten ikävöiminen! Auta meitä ettemme enää eläisi kuin villit. Suo rauha maan päälle! Rauha, rauha! Kansat tarvitsevat sitä yhtä hyvin kuin jokapäiväistä leipää. Joka heitä sotaan yllyttää, on rikoksentekijä. Ja ihmisille hyvä tahto! Lausun kiitokseni teille, jotka menneinä aikoina olette totuuden polkuja hakeneet, niillekin, joiden nimet ovat unhoon vaipuneet. Mutta nyt eläväiset! Jatkakaa heidän työtänsä, hakekaa, tutkikaa, etsikää uusia edistyskeinoja! Mutta elkää sentään pettäkö itseänne! Tosin pystytte tutkimaan aivosolujen salaista elämää ja ottamaan selkoa kaukaisinten auringoiden kokoonpanosta, ja teidän viisautenne on ylitsevuotavainen. Mutta onko ihmiskunnan elämä myöskin saanut jalomman, leiman, täyttääkö ihmismielet ylevä harras onnellisuus? Melkeinpä sitä saa hakea lyhty kädessä Diogeneen tavoin. Mitä on kaikkialla nähtävänä? Mielenhaikeutta niin hökkelissä kuin palatsissa! Teidän ylväissä kaupungeissanne kituvat yhä edelleen lapset, joilta on ryöstetty lapsuudenaika, harhailevat kaupanalaiset naiset, kaikkialla näkee rahan hallitsevan mieliä, väkivallan ja tunnottomuuden olevan ohjissa. Teitä vastaan todistaa tyttö, joka säälistä surmaa vastasyntyneen pienokaisensa, teitä vastaan todistavat vaimot, jotka mätänevin rinnoin sairaaloissa kituvat. Teitä vastaan todistavat hulluinhuoneet ja vankilat, joita teidän yhä täytyy laajentaa. Rikoksentekijä vaikeroi kopissaan: »Miksi ei kukaan minua veljellisesti lähestynyt koettelemuksen hetkenä?» Mielipuoli lausuu hampaitansa kiristäen: »Minulla oli vaimo, kaksi kukoistavaa lasta, ystävä. Ystävä tuhosi omaisuuteni ja vietteli vaimoni.» Ihminen syyttää toista ihmistä, ja luontokappaleiden valitus kohoaa taivaalle. Olen kauhusta jähmettyen nähnyt kuinka vaikeroiva kili temmattiin emän utareilta ja nyljettiin elävältä, että naiset saisivat kidutetun eläimen nahasta sen hienompia sormikkaita. Vapisevin sydämin kysyin silloin: »Onko olemassa Jumalaa» ja epäilys valtasi mieleni. Vasta oman elämäni tarkastelu on saattanut minut jälleen luottamaan Kaikkivaltiaan voimaan. Mutta en halua enää laskeutua täältä alas näkemään noita sydäntävihlovia kuvia. Jos sen tekisin, täytyisi minun koko sydämeni voimalla huutaa ihmiskunnalle: »Vähän enemmän kykyä käsittää lähimäisen tarpeita, hänen onnenkaipuutaan, hänen salattuja tuskiaan. Enemmän hyväntahtoisuutta kanssaihmisiämme ja vieläpä eläimiäkin kohtaan! Se olisi ihanampi sivistyksen voitto kuin pohjois- tai etelänavan saavuttaminen. Kaiken mikä elää ja hengittää tulee olla teille pyhää! Sen käsittäminen olkoon tulevan sukupolven suurin kunnia!»

Ei, en haluaisi laskeutua alas Feuersteiniltä ruvetakseni apostoliksi. Minäkin olen palvellut intohimoja, ja jokainen voisi nauraa minulle ja sanoa: »Sinäkin saarnailet, sinä vanha synninorja, joka syöksit nuoruutesi lemmityn onnettomuuteen, etkä edes voinut tuottaa lohtua vaimollesi Abigailille hänen haikeissa tuskissansa!» —

Kohotan lasini ja puhun:

— Joulun takia, joka kuin tulevaisuuden enteenä hetkeksi tuo maailmalle rauhan, tahdon uskoa sukukuntamme siveelliseen kehitykseen, sen tulevaisuuteen, sen kunniaan! Katson kuten Mooses vuorelta luvattuun maahan, — ei, syvyydestä kohotan käteni, ylitsevuotavin sydämin tervehdän tulevien sukupolvien kukoistavaa kulkuetta. Heidän puhtoisella otsallansa kuvastuu jumalankaltaisuus. He ovat niin ihania, heidän katseensa on niin uljas. Heidän ihanuutensa, heidän vapautensa on — hyvyys!

XXI.

Vietin jouluaaton luoden yksinäisyydessäni itselleni haavekuvia maailmasta. Juhlapäivät menivät hiljaisesti menoaan. Oli oiva sää, mutta ei lintukaan liikahtanut, ja Selmatt'ista en nähnyt jälkeäkään. Mitäpä jää minulle muuta neuvoksi kuin ryhtyä jälleen jatkamaan elämäntarinaani!

* * * * *