»Saturnus» leijaili halki ilmojen. Solakka varsi paksuun viittaan käärittynä seisoi Big vieressäni, katselimme allemme jäänyttä tiheään rakennettua kaupunkia tummine torneineen. Tuskinpa lienee ainoakaan silmä tarkannut' yksinäistä kulkuamme. Nuo muutamat varhain sytytetyt valopilkut, jotka johtivat kaupungista, näyttivät etenevän meistä nopeasti.
— Meillä on navakka koillistuuli, lausui Sommerfeld, keskeyttäen hiljaisuuden. — Kuljemme junan nopeudella mantereelle päin. Ylemmäksi kohottuamme kulkee »Saturnus» vielä nopeammin.
Tummasta taivaankupukasta tulivat tähdet loistavampina esiin. Mutta nyt saavutti kohoava alus aamun valovirran. Idässä sädehti aurinko rusopilvien ympäröimänä. Sen loimu kirkasti paljon, ja koppaa kannattavasta renkaasta tulvahti alas hohde, kuin olisi silkki liekehtinyt. Koko aluksemme väritti tuo hehku. Nyt valahti se yli Bigin ihanan varren. Hän seisoi levollisena ja juhlallisena. Ihastuksissaan hän huudahti:
— Niin, tästä nyt tulee se suurenmoinen retki, josta alinomaa olen haaveillut, että saisin sen tehdä sinun kanssasi, armaani!
Katsahtaessaan alas syvyyteen hän kumminkin säpsähti.
— Kuljemmeko me meren ylitse? kysyi hän nopeasti.
— Syysaamun sumua se on, kuiskasin hänelle, ja hänen pelkonsa sai hänet hymyilemään.
Auringon voimakkaat säteet imivät kankaalle paneutuneen kasteen ja laajensivat kultapallon. Suhisten virtasi siitä ulos kaasua, ja kondorin voimalla kohosi »Saturnus» puhtaampaan ilmapiiriin.
— Olemme Montblanc'in korkeudessa! lausui Sommerfeld aneroidiä tarkastaen, ja hänen teräksenharmaat silmänsä kiintyivät tutkivalla, ihailevalla katseella Bigiin.
Mutta Big vastasi tyynesti: