— Korkeammalle, herra kapteeni, yhä korkeammalle, kunnes herra Wildi kieltää!
Vaieten nautimme avaruuden äärettömyydestä, valosta, ja sanomattomasta hiljaisuudesta, joka on yläilmoissa täydellisempi kuin tuhatvuotisissa kaupunginraunioissa. Big viittasi kädellään kohden tummansinistä taivaankantta, jota pallomme hipaili. Päivänvalosta huolimatta tulivat pienet sirot tähtöset esille asunnoistaan ja silmäilivät uteliaina ihmisparia, joka uskalsi kulkea heidän akkunoidensa ohitse.
— Eikö ole ihmeellistä, Jost, ajatella että meitä kahta ihmistä, jotka niin kaikesta sydämestämme toisiamme rakastamme, ei yhdistä elämään muu kuin nuo köydet, jotka kiinnittävät veneemme palloon? Eikö sinustakin täällä paremmin ja selvemmin kuin tuolla alhaalla tunne että kuulumme yhteen?
Minä vastasin hänelle. Silloin pelästyi hän ääneni outoa sointua.
— Niin kumealta ja kaukaa se kuuluu kuin haudasta! sanoi hän.
Hän loi pelästyneen katseen äärettömyyteen, jossa valo ja pimeys meitä ympäröivät ilman mitään väliasteita. Hänen huulensa vaalenivat, hän horjahti. Annoin Sommerfeldille merkin että hän laskisi alemmaksi. Big lepäsi puoleksi tajutonna sylissäni. Avatessaan silmänsä hän kuiskasi:
— Voimani olivat loppumaisillaan. Mutta sinä olet voimakas Jostini!
Nöyrästi taipui naisen ylpeys ihailemaan miehen voimain suuremmuutta.
Alemmaksi laskeutuneena kiisi »Saturnus» maisten sumujen hopeakenttien ylitse. Ainoastaan gondolia kannattavain köysien vinosta asennosta, silkkiverhon kitinästä ja hiljaisesta sihinästä huomasi että kuljimme eteenpäin huumaavaa vauhtia.
— Kuljemme melkein suoraan etelää kohden! sanoi kapteeni silmäillen kompassia. — Kun tähän vuodenaikaan tuskin tarvinnee odottaa varsin suuria lämpömäärän vaihteluita, niin on mahdollista että pallo kannattaa iltaan saakka.