— Ihanaa! huudahti Big. — Koko laajan Saksanmaan poikki! Niin juuri olin haaveksinutkin.
Sommerfeld siveli hyvillään pitkää, kapeaa, harmaata partaansa.
— Se olisi minulle yhtä mieluisaa kuin teillekin, neiti, hymyili hän, — sillä siten pääsisin talvikortteeriini Baierin ylämaille tarvitsematta tehdä pitkää vaivalloista rautatiematkaa. Tämä retki on viimeinen, jonka teen tänä vuonna. Iloitsen päästessäni taas perheeni tykö.
— Oletteko te sitten naimisissa, herra kapteeni? kysyi Big uteliaasti.
— Minulla on vaimo ja kaksi tytärtä, vastasi Sommerfeld. — He asuvat pienessä huvilassa muutamassa baierilaisessa pikkukaupungissa.
— Omituista, nauroi Big sydämellisesti, — kuinkahan minä olin saanut päähäni että ilmapurjehtijan välttämättömästi täytyisi olla naimaton mies! Eikö teidän vaimonne kesäisin ole yhtä mittaa huolissaan teidän tähtenne?
— Ei, neiti, vastasi Sommerfeld, joka jutellessaan koko ajan piti silmällä ilmapallon liikkeitä. — Vaimoni tuntee minut varovaksi retkeilijäksi. Olen jo likimmittäin kolmekymmentä vuotta ollut tässä toimessa, eikä retkilläni ole vielä koskaan sattunut mitään varsinaista onnettomuutta. Tosin sentään, — kerran Wienin luona eräs nainen taittoi säärensä, kun hän varoituksistani huolimatta maahanlaskiessamme hyppäsi gondolista liian aikaiseen.
— Kertokaapa, kapteeni, olkaa hyvä, matkoistanne ja retkistänne, pyysi
Big. — Teidänhän on täytynyt nähdä äärettömän paljon ihanaa ja kaunista!
Yhä edelleen alustaan silmällä pitäen alkoi Sommerfeld jutella retkistään mieltäkiinnittävällä tavalla, joskin luontonsa mukaan hiukan sotilaallisen niukkasanaisesti. Lyhyin piirtein hän kuvasi meille kaukaisia maita ja niissä tekemiään ihmeellisiä matkoja sekä retkiin osaaottaneita henkilöitä.
Mutta hurmaavan ihana oli tuokin retki, josta paraikaa nautimme. Hopeakentän alta, jota pitkin leijaili »Saturnuksen» peilikuva ja varjo, alkoi kuin himmeän levyn takaa näkyä kyliä ja maakartanoita, kiemurtelevia virtoja, lukinverkkolankoja muistuttavia katuja ja teitä. Siintävinä lepäsivät ne tuolla alhaalla, kuin merenpohjaan vajonneina. Silloin pirstaantui hopealevy kuten järven jää kevättuulessa. Haavemaiseen unikuvaan tuli eloa ja liikettä. Hopeapirstaleiden lomitse väikkyivät kirkasväriset maisemakuvat. Maa paljasti rakkaat äidilliset kasvonsa.