— Niin, hänen lapsinansa me sentään aina pysymme, riemahteli Big. —
Jost, eikös tämä retki ollut mainio keksintö?
Nauttien syvyyden vaihtelevista kuvaelmista kuuntelin Sommerfeldin juttelua. Hän kertoeli puutteenalaisesta nuoruudestaan ja kuinka hän Münchenissä oli tullut ranskalaisen ilmapurjehtijattaren apulaiseksi ja sitten huomatessaan tuon naisen toimessaan viettävän huoletonta, ihanaa elämää, oli päättänyt antautua samalle uralle, jonka päätöksen sitten, monet vastukset voittaen, myöskin toteutti.
— Ja onko se tuottanut teille tyydytystä? kysyin minä.
— On kyllä, vastasi hän levollisesti. — Rakastan tointa, joka tuottaa minulle perheineni hyvän toimeentulon ja vanhuudenvaraa myöskin. Olen vain pahoillani siitä, että muutamain ilmapurjehtijain kevytmielinen menettely on saattanut koko ilmapurjehduksen yleisön silmissä väärään valoon. Ilmapurjehtija, seikkailija, tuulihattu merkitsevät monen mielestä samaa. Mutta ilmapurjehtiminen ei suinkaan estä noudattamasta sovinnaisuuden perusohjeita, vaan on sen arvossapitäminen aina kuulunut olentooni. Mutta ennen kaikkea olen karttanut uskaltaa liikoja, enkä ole antanut kuuluisintenkaan ammattitoverieni pilkan, että olen vain huviretkeilijä, houkutella itseäni seikkailuihin. Siinä olen tehnyt oikein. Missä he ovat, nuo maankuulut retkeilijät? Toinen toisensa jälkeen he ovat joutuneet perikatoon mielettömillä retkillä merien yläpuolella tai yläilmoissa. He kerskailivat tiesi Jumala millä tieteellisillä ansiotöillä, mutta noiden onnistumattomien ilmamatkojen tulos oli vain lisääntyvä epäluulo ilmapurjehtimista vastaan, liioiteltu käsitys retkeilyn vaarallisuudesta. Minä en ole koskaan puhunut loruja retkieni tieteellisestä arvosta, mutta sensijaan olen pikimmittäin kolmenkymmenen kesän aikana näyttänyt toteen, että ilmapurjehdus tunnollisen ohjaajan johdolla tarjoaa melkein vaarattoman ja mitä miellyttävimmän tilaisuuden nauttia avaran maailman ihanuudesta. Olen sivistyneiden piireissä hankkiinut ilmapurjehdusurheilulle suuren joukon luotettavia suosijoita. Siitä olen ylpeä!
Järkevä tapa, millä Sommerfeld jutteli itsestään ja toimestaan, miellytti minua suuresti, ja kuuntelin häntä varsin tarkkaavaisena.
— Jost, huudahti Big nauraen, — sinun pitäisi myöskin ruveta ilmapurjehtijaksi.
Bigin pilan kuullessaan Sommerfeld loi minuun tutkivan katseen.
Molemmille vastasin nauraen:
— Niin, ei se olisi niinkään vihon viimeinen toimi, johon haluaisin ryhtyä.
— Katsopas vain tuonne, huudahti Big, viitaten avaruuteen, missä katsettamme kohtasivat yhä ihanammat näytelmät. Kuin keveäsiipiset jättiläislinnut, kuin maisten järvien pinnalta kohonneet valkoiset laivat ja saaret nousivat maata himmentäneen hopealevyn pirstaleet ylös taivaan sinivirtoihin, ja »Saturnus» liiteli halki pilvien ihmevaltakunnan. Ne ympäröivät meitä kuin parvi karkeloivia enkeleitä, joiden pitkien pukimien laahuksia reunusti kultapaarre. Yhä vaihtelivat niiden muodot, ja niiden välillä ammottaviin onkaloihin syöksyivät valovirrat kuin vuoriston ryöppyvedet, lumi- ja jäävyöryt. Vaan kuilujen pohjalla häämötti mieltälämmittävänä ihmisten asuma maailma. Mutta missä pilviseinä oli tiiviimpi, siinä peilaili aurinko, ja joka taholta meille nyt säteili auringoita vastaan, ja sateenkaaret liittivät pilven pilveen.
Kas, siinähän pallommekin kummitteli! Risaisen usmajoukon seinämää pitkin kiisi »Saturnuksen» varjo aavelaivan kaltaisena. Sädekehän ympäröiminä lensivät päämme ja vartalomme varjot pilviä pitkin. Me kuljimme huimaavaa vauhtia! — Jost! huudahti Big ihastuksissaan, ja kas! lähellä ja kaukaa toistivat vienot äänet nimeni. — Big! vastasin minä, ja pilvien kukkuloilta ja onkaloista huudettiin meille: — Big! — En tiedä itsekään, kuinka silloin tuli mieleeni joeltaa kuten muinoin Feuersteinin kukkuloilla, kun Dugloren kanssa riemahdellen toisiamme tervehdimme. Kaikkialta kajahti minulle joellus vastaukseksi. Mutta valtavina heräsivät muistot tuskaa tuottaen povessani.