Kahden kesken ollessammehan sinä kumminkin aina tulet olemaan rakas Jostini — Jost Wildini! Jos siis voit saada tuon paikan muuttamalla nimesi, niin tee se, Jost!
Tuo seikka, joka Bigistä, suuren maailman lapsesta, tuntui niin vähäpätöiseltä, riisti minulta öitten unen ja kaiken mielenilon. Paikan olisin kyllä halunnut saada, mutta luopuisinko kotimaastani, tulisin meksikolaiseksi! No niin, mitäpä merkitystä olikaan minuun nähden tuolla merentakaisella, hävitetyllä vuorikylälläni, joka oli lapsuudenpäiviäni suojannut. Duglore takia, jonka rauhaa en saanut häiritä, täytyisi minun kumminkin karttaa sitä kaiken ikäni. Ja entä kotimaani? Kaivoin esille kotiinpaluukäskyn sisältävän tylyn, kaamean kirjeen, jonka piirikunnariesimies ja piirineuvosto olivat minulle Hampuriin lähettäneet, enkä päästänyt povessani kuuluville vanhan kotimaani vienoa rukousta: »Elä hylkää minua!» Koetin keinotekoisesti ylläpitää mielessäni tuikeaa vihan ja uhman tunnetta ja ajattelin ilkkuvalla tyydytyksellä, kuinka piirikunnanesimiestä ja piirineuvostoa harmittaisi, kun hän, jolle he olivat vääryyttä tehneet, vapaaehtoisesti hylkäisi kansalaisoikeutensa. Mutta vihlovat omantunnonsoimaukset rankaisivat minua tuosta ajatuksesta.
Rehellisen, esi-isiltä perityn nimeni kadottaminen, se oli vaikeinta! Se tuntui minusta olevan liian vaikeata! Rakkaudella ja ylpeydellä olin aina ollut kiintynyt tuohon nimeen »Jost Wildi»,' joka muistutti tarumaisesta esi-isästäni Wildiwäldistä. Niin monivaiheista kuin elämäni olikin ollut, nimeni kunniaa en ollut tahrannut millään häpeällisellä teolla! Nimeni tuntui minusta olevan kuin osa omasta itsestäni, tunsin että siitä luopuessani muuttuisin, toiseksi ihmiseksi. Enkä suinkaan paremmaksi. Ainiaan täytyisi minun hävetä isäni ja esi-isieni muistoa. Minusta oli kuin riistäisin tuolla teollani isältäni haudan levon, kuin täytyisi Feuersteinillä asustaneiden vuorelaisten haamujen minulle huutaa. »Kirous, kirous ja häväistys tulkoon hänen osaksensa, joka on kieltänyt syntyperänsä!»
Silloin tuli luokseni kaivosyhtiön johtaja don Moreno, meksikkolaistunut belgialainen.
— Te olette meidän miehemme, lausui hän, pyrkien tekemään lopun avomielisesti ilmaisemista epäröimisistäni. — Haluaisimme saada käyttää harvinaiset lahjanne hyväksemme. Mutta ennen kaikkea tahtoisimme tarjoamalla tuon oivan paikan teille, estää velttoa meksikkolaista ainesta yhtiöömme tunkeumasta. Mutta tunnemme nuo täkäläiset suvut! Suostukaa myönnytyksiin, jotka tyydyttävät heidän liioiteltua kansallisylpeyttään. Tehän olette nyt Uudessa maailmassa. Mikä Vanhassa maailmassa tuottaisi vaikeuksia, käy täällä varsin helposti. Mitä merkitsevät kansalaisoikeudet ja nimi? Tunnette kaiketi käytännöllisten roomalaisten sananparren: »Missä menestyt hyvin, siellä on isänmaasi!» Ja siitä me kyllä pidämme huolta että te ja teidän vaimonne viihdytte ihanassa kaivosseudussamme. Ja onhan ihmisellä kyky kotiutua kaikkialla ja tottua uusiin oloihin. Minäkin olen todiste siitä. Minä olen tehnyt, mitä teidän nyt olisi tehtävä. Näyttääkö siltä, kuin sitä katuisin? Nimi! Se on kuori, mies itse on sydän! Tuottakaa hyödyllisellä toiminnalla, nopealla edistyksellä Quifort nimelle kunniaa, ja se käy teille pian rakkaaksi.
— Aiotteko lakkauttaa lastentyön meille kuuluneessa kaivoksessa? kysyi
Big, joka oli kuunnellut keskusteluamme.
Don Moreno kumarsi.
— Hyvä rouva, hymyili hän, — teidän puolisonne ensimäisiä miellyttäviä tehtäviä tulisi olemaan neuvotella yhdessä meidän kanssamme, kuinka tuo yhtä vanhanaikainen kuin julma tapa saataisiin sopivilla koneilla korvatuksi.
Vaieten loi Big minuun rukoilevan katseen.
Tuona hetkenä voitti minut kiusaus, minä lankesin Haikeasti häveten tunnustan: saadakseni edullisen paikan luovuin kotimaastani ja nimestäni! Sinisilmien vienon rukouksen hämmentämänä tein itseni syypääksi suureen mielettömyyteen. Don Morenon mentyä tuli katumus. Mutta liian myöhään! Voimakkaalle Jost Wildille, joka tiesi menettävänsä nimensä, kohosivat kyyneleet silmiin, ja vihlovaa tuskaa, joka minut valtasi, ei liioin voinut vaimentaa Bigin hyväilevä lohdutus eikä ajatus että ehkä voisin tehdä jotain noiden kurjain intiaanilasten hyväksi. Tiesin nyt että myöntyessäni olin menetellyt Esaun tavoin, joka möi esikoisoikeutensa herneruuasta, tiesin kadottaneeni jotakin, joka on ihmiselle yhtä arvokas kuin maa, jolla hän käy, kuin ilma, jota hän hengittää.