Ennenkuin vielä olin täysin ehtinyt tajuta mitä olin tehnyt, sain lupaukseni perusteella tuon paikan Marfilissa, ja don Garcia Leo Quifort, joka lapsellisena kuin rakastuneet vanhukset ainakin iloitsi siitä, että Big nyt tulisi saamaan hänen nimensä, hankki pyytämättäni tarvittavat meksikkolaiset asiakirjat.
Mutta elämäni kammottavimpia päiviä oli se, jolloin sain Gauenburgista virallisen kirjelmän, että nyt olin laillisesti erotettu kansastani ja isänmaastani. Tuossa asiakirjassa oli vielä kerran nimi Wildi. Myrskyiset tunteet riehuivat rinnassani, tunsin olevani katala poika, joka on lyönyt äitiään kasvoihin, ja vavahteleva sydämeni todisti minulle että se, joka tahtoo kostaa isänmaallensa, satuttaa pahimmin omaa itseänsä. Nyt olin muukalainen maailmassa. Mutta tiesin jo että kerran oli tuleva päivä, jolloin polvistuen lähestyisin kotimaatani rukoellen: — Suo anteeksi uskottomalle pojallesi! —
Päivät ja vuodet kuluivat — ja se hetki tuli.
Kun kohtalon oikku meidät jälleen heitti Vanhaan maailmaan, ja jo hylätyt tuumat toteutuivat, saattoivat pätevät syyt minun pitämään Meksikossa saamani nimen. Mutta en kehottaisi ketään esimerkkiäni seuraamaan! Siitä koituu elämään ainainen ristiriita, kun on Jost Wildi, ja nimenä on Leo Quifort.
* * * * *
Uudenvuodenaatto! Kun kellot, joiden ääntä en voinut kuulla, keskiyöllä soivat laaksossa, valaisin observatoorin bengaalitulella ja laskin huipulta hiljaiselle tähtitaivaalle raketteja, kolme jäähyväisiksi vanhalle vuodelle, kolme tervehdykseksi uudelle. Nuo merkit huomattiin, ja sieltä täältä kohosi Feuersteinin juurella sijaitsevista kylistä vastaukseksi tulilentureita ilmaan, tuomaan minulle ihmisten uudenvuodentoivotuksia. Enin ilahduttivat minua Selmatt'in laaksosta annetut valomerkit. Ajatukseni olivat koko ajan luonanne, Hannuni ja Gottlobeni. Vieköön tämä vuosi rakkautenne lopulliseen voittoon! Pamppailevin sydämin harkitsen sitä kysymystä, rakas Hannu, saammeko huomenna puristaa toinen toisemme kättä! — —
Turha toivo! — Jo vähän jälkeen yhdeksän näin Hannun yhdessä useampain miesten kanssa kiipeävän jyrkännettä ylös ja pysähtyvän lepäämään ylempien yhä äkkiviettoisempien kallioiden eteen. Viittailimme toisillemme, mutta emme saaneet selvää toistemme huudoista, etäisyys oli liian suuri. Näin myöskin kuinka miehet varustautuivat köysillä, tangoilla ja tikapuilla taisteluun siipimäisiä lumikinoksia vastaan, mutta kalliot ovat siksi pystysuoria, että ne estivät minut näkemästä itse tuon sankarillisen kamppailun. Vietin tuntimääriä tuskallisessa jännityksessä. Ei elonmerkkiäkään! Silloin en enää voinut odottaa toimetonna. Minä jalkarampa koetin laskeutua laaksoa kohden mennäkseni heille vastaan — — —
Ei, en saata kuvata tuota odotuksen ja levottomuuden päivää! Kello kolmen aikaan tulivat miehet jälleen näkyviin alempana vuorella. Heidän käyntinsä ilmaisi alakuloisuutta. He viittailivat, levähtivät ja läksivät astumaan kotiinpäin. Hannu, joka aamulla oli ollut etumaisena, kulki nyt jäljempänä toisia. Tuon tuostakin hän pysähtyi katsomaan Feuersteinille. - Hämäriin saakka seurasin katseilla heidän väsynyttä kulkuansa. Kun he katosivat näkyvistäni, kävi mieleni sanomattoman murheelliseksi ja synkäksi.
Niin, Hannu, meidän olisi pitänyt saada puhella keskenämme, sinun minun kanssani ja minun sinun kanssasi, ja tervehdys Gottlobelta olisi virkistänyt mieltäni.
Ja entä nyt? Ei jääne erakolle muuta neuvoksi, kuin kärsivällisenä kestää tämä suuri pettymys, tyytyä tällaiseen surulliseen uudenvuodenpäivään ja kirjoittaa — kirjoittaa!