* * * * *
Uskottomuuteni isänmaatani kohtaan ei tuottanut minulle eikä Bigille mitään onnea. Tuo meksikkolainen unelma kesti vain niin kauan että ehdin täysin käsittää sen seikan, että nyt olin Leo Quifort nuorempi. Kun esitin itseni jollekin tuolla nimellä, kuristi kurkkuani, ja ajattelin häveten: »Kuinka valhettelinkaan, Jost Wildihän minä olen!» — Mutta vähitellen tottui korvani tuohon uuteen nimitykseen, ja kun kotimaan vaihdon ja nimenmuutokseni tuottamat kärsimykset olivat hieman vaimenneet, kävi olo Marfilissa minulle varsin mieluisaksi. Työskentely kauppa-alalla oli minulle mielenmukaista tointa, ja me asuimme varsin kauniilla paikalla. Pieni huvilamme sijaitsi upealla kukkulalla, kaikkialla ympäristössä näkyi muiden vuoriteollisuuden palveluksessa toimivien virkailijoiden somia maakartanoita, ja alhaalla ihanassa laaksossa virtasi kirkas joki. Raikkaasta vuori-ilmastosta huolimatta ympäröivät meitä kauniit puutarhat, ja kuten muinoin Selmatt'issa sain silmäillä ylös korkeille, jylhille vuorenhuipuille, jotka vuodattivat ruusunhohdetta ja lumenvälkettä yli kukoistavan laakson.
Oli hetkiä ja päiviä, jolloin minusta tuntui etten ollut maksanut paikastani liian kallista hintaa, jolloin jo hengitin helpommin ja olin täysin vakuutettu että kotiutuisimme tuossa vuoriseudussa ja elämämme alkaisi kulkea rauhallista uraa. Kun tuollainen onnentunne kerran jälleen täytti poveni, valtasi minut halu kirjoittaa Hannu Konrad Balmerille antaakseni hänelle tiedon asiain käänteestä ja ilmoittaakseni hänelle kuinka muinoinen Jost Wildi hampurilaisten seikkailujensa jälkeen nyt kumminkin oli saavuttanut mieluisan toimialan, joskin uhraamalla sydämensä aarteita. Sain hämmästyttävän ystävällisen vastauksen. Balmer kirjoitti olevansa varma että minä uusissa olosuhteissani olin luova itselleni ihanan tulevaisuuden, ja mitä tekemiini uhrauksiin tuli, ei minun pitänyt niitä surra, sillä kaikki edistys oli maksettava sydänverellä. Kirje, joka myöskin sisälsi kohteliaan tervehdyksen rouvalleni, paransi mielessäni kirvelleen haavan ja tuntui minusta olevan kuin takeena siitä että olomme Marfilissä kävisi onnekkaaksi.
Ja miksikä ei niin olisi ollut? Big näytti myöskin tyytyneen siihen että hänen esi-isiensä maa nyt tulisi meidän kotimaaksemme. Mielenkiinnolla hän luki esityksiä Meksikon ihmeellisestä löydöstä ja valloituksesta, levottomista oloista, jotka viime aikoihin saakka olivat siellä vallinneet, ja kun tilapäisillä matkoilla näimme muutamia noista hämmästyttävistä muistomerkeistä ja kaupunkien raunioista, jotka todistivat kukistettujen alkuasukasten korkeasta sivistyksestä, lisääntyi hänen innostuksensa yhä.
— Isäni ei kertonut minulle mitään noista seikoista. Mutta nyt luulen että opin rakastamaan maatamme! lausui hän. — Tuntuuhan täällä kumminkin runouden ja taiteen hengähdys!
Valitettavasti nuo ihastuksen tunteet eivät varsin usein uudistuneet Bigin mielessä. Henkevyytensä, sivistyksensä ja maailmantuntemuksensa takia oli hän Marfilin hienoston lemmikki, mutta hän loukkasi usein noiden meksikkolaisten herrain ja naisten kiihkeää ylpeyttä vertaamalla heidän maatansa Italiaan, joka silloin aina uuden kotimaamme vastakohtana sai ylistyksiä osakseen. Siitä huomasin, kuinka hän kumminkin salaa ikävöi Eurooppaan. Ja monasti oli Bigini vakavalla, hyvin vakavalla mielellä.
— Olepas jälleen tuollainen vallaton, reipas, hilpeä lapsukainen, kuin olit Hampurin ympäristössä leijaillessamme, rukoilin minä.
— Jost! äännähti hän hellästi minulle vastaukseksi, — ja aina kun työstä väsyneenä palasin viehättävään kotiimme, hän riensi minua vastaan riemahdellen: — Jost Wildi! Jost Wildi! — ilahduttaakseen minua tuolla rakkaalla vanhalla nimellä. Mutta hänen poskillaan näkyivät kyynelten jäljet.
Vaimoni ikävöi lasta! Tosinhan minunkin sydämeni toivomus olisi ollut että leikkivä poika tai tyttönen lähemmin yhdistäisi meidät uuteen kotimaahamme, mutta niin suruissani kuin Big en voinut olla siitä ettei tuo toivo ollut täyttynyt. Hänen surunsa oli niin haikea, ettei hän siihen sanoin koskenut. Vain kerran värähti hänen huuliltaan kiihkeän intohimoisesti:
— Kuinka kadehdinkaan tuota kerjäläisvaimoa, — hänellä on lapsi!