— Olet itse sairas, kuinka mieleesi muutoin voisi tulla noin kauheita ajatuksia, sanoin minä.
Hyväilyni vaimensivat hänen tuikeata tuskaansa, ja se purkaantui helpotusta tuottaviin kyyneliin.
— Olet oikeassa, Jost, olen kovin sairas, nyyhkytti hän puristaen kättäni vavahtelevin sormin.
Sydän levottomana kutsutin etevän lääkärin. Hoidettuaan Bigiä muutaman viikon hän lausui lopullisena neuvonaan:
— Jos rakastatte vaimoanne, niin palatkaa hänen kanssaan Eurooppaan.
Täällä ei hänen järkytetty mielensä rauhoitu!
Se oli ukkosenisku kirkkaalta taivaalta! Tyhjiin raukeaisivat nyt kaikki tulevaisuudentuumani! Taistelin kovaa taistelua. Olinko vaihtanut kotimaiset kansalaisoikeuteni ja nimeni meksikkolaisiin, jättääkseni näin pian jälleen tämänkin maan, jossa olin aikonut luoda itselleni oman maailman, ja lähteäkseni umpimähkään avaraan maailmaan? Sitäkö varten olin tuonut Bigille tuon pienen olennon, että se riistäisi minulta rauhan esimaun, jonka kiihkeillä taisteluilla olin voittanut?
Kaksi seikkaa oli sentään, joiden takia™kävi helpommaksi tyytyä kohtalooni. Halvauksen kohtaamana lepäsi mies, joka Bigin takia jalomielisesti oli tarjonnut minulle nimensä ja aina minua tukenut pyrkimyksissäni, kuolemaa odottaen vuoteellaan, toinen puoli ruumista rampana, ja monet Bigin sukulaisista, jotka ennen olivat olleet minulle suosiollisia, käänsivät minulle selkänsä, syyttäen minua että kaivoskauppaa tehtäessä en muka ollut tarpeeksi valvonut heidän etujansa, vaan ainoastaan tavotellut nykyistä oivaa paikkaani. Muutaman päivän perästä olivat epäröimiseni lopussa. Tapasin Bigin, Goethen runot edessään, rajattoman mielenliikutuksen vallassa. Sormi kirjan lehdelle laskettuna hän tuijotti eteensä ja huudahti pelästyksestä huomatessaan että häntä tarkkasin.
— Mitä sinä sureksitkaan, Big-parkani? tutkistelin minä.
Hän katsahti minuun avuttomasti ja hämmennyksissään ja rukoili:
— Jost, jätä minut hetkeksi yksin!