Mutta huomatessaan kiinteän katseeni hän lausui sopertaen, mutta kumminkin ymmärrettävästi:
— »Syy kaikki kostetaan maan päällä!» Kauhistuen silmäilin häntä kysyvästi. Tuo kaamea epäluulo, joka oli tullut mieleeni Hampurin sairaalassa ollessani, heräsi jälleen. Mutta tutkivat silmäykseni saattoivat hänet kokonaan suunniltaan. Kiihkeästi hän puhui:
— Jost, ajattele noita kidutettuja kaivoksessa! Miksi täytyi isäni jättää maansa ja Ahasveruksen tavoin kiertää maailmaa? Miksi olen minä hedelmätön vaimo? Siksi että meitä seuraa noiden rääkättyjen intiaanilasten kirous, joiden tuskilla rikkautemme ovat hankitut! Kohtalon lakeja emme pysty käsittämään, mutta minulle alkaa selvetä sen oikeudenmukaisuus. Johtajat sanovat että lasten tilaa on parannettu. Ken tietää, onko se totta? Teidän koneidenne pitäisi saapua ennen kolmen vuoden kuluttua. Luultavasti ne eivät ole täällä vielä viidenkään vuoden perästä!
Hän puhui intohimoisella, mieltäjärkyttävällä kiihkeydellä. Koko hänen olentonsa vavahteli ja hänen silmänsä välkähtelivät.
Sydämessäni pyysin ylevämieliseltä vaimoltani törkeätä epäluuloani anteeksi.
— Big, tahtoisitko että palaisimme Eurooppaan? kysyin liikutettuna.
Hämmästyneenä hän jäi sanojani kuuntelemaan. Vienon suloinen hymyily levisi hänen kalpeille, henkeville kasvoilleen.
— Tahtoisin, Jost! tuli kuiskaus kuin syvältä hänen sydämestään, ja hän nojasi päänsä olkaani.
— Sommerfeld kirjoittaa minulle, jatkoin minä, — että tämä purjehduskausi on hänen viimeisensä. Rupeammeko hänen oppilaiksensa?
— Tehkäämme niin, Jost, sopersi Big kuin hurmaantuneena sanoistani. —
En ole ollut koskaan niin autuaallinen kuin sinun kanssasi ilmapallossa!