Nyt tiedän varmaan että muukalainen, jonka näin pari kertaa kulkevan Selmattiin päin ja katoavan Hangsteinerin taloon, oli Zweibrückenin lääkäri, ja jo toissa aamuna aavistin että Hangsteiner, sairastettuaan jonkun aikaa, on kuollut. Talossa kävi tummapukuisia ihmisiä. Eilen illalla ei ollut enää epäilemisen varaa. Koruttoman kirkon vieressä, joka nyt sijaitsee muinoisen komeamman paikalla, kaksi miestä kaivoi hautaa lumeen ja multaan.
Tuo talvinen kuva järkytti mieltäni niin voimakkaasti, että annoin näiden lehtisten levätä. Minua kammotti elämän katoavaisuus. Nopeasti järjestin monet asiat, jotka eivät kuollessani saa jäädä sattuman varaan, suljin sinetillä kirjeet, jotka sisältävät varallisuuttani koskevia tiedonantoja, ja poltin joukon inhimillisen heikkouden ja intohimon todisteita, — sarjan valokuvia ja kirjeitä, joiden antajat ja lähettäjät eivät olleet nimeltänsä Duglore eikä Abigail.
Vaikka emme olleet ystäviä, olisin suonut Hangsteinerille pitemmän elämän. Kuolema on poistanut vihankaunan, joka meitä erotti. Tänään olin mukana hänen maahanpaniaisissaan. Kun arvelin hetken tulleen, menin tumma juhlapuku ylläni ulos huipulle, ja kun laaksossa mustapukuinen ihmisparvi, selmattilaiset ja joukko zweibrückeniläisiä, saattoivat vainajan viimeiseen lepoon, seisoin talviauringon loisteessa pää paljastettuna. Ajatuksissani kuuntelin hautauspuhetta, jonka piti Zweibrückenin kirkkoherra, tämä kun hoitaa kirkolliset tehtävät tuossakin pienessä kylässä, ja sitten pidin itse äänettömän puheen. Kirkkoherran puheeseen verraten se oli siinä suhteessa ansiokkaampi, että siinä sydämellisellä hartaudella mainittiin se ainoa ylevä teko, joka koristi tuon juron ja ahdasmielisen selmattilaisen talonpojan elämäntietä. Tuo teko, Dugloren pelastaminen suuresta hädästä, ei kotiseudulla koskaan tullut tunnetuksi. Hampurin synkät tapahtumat pysyivät avioparin salaisuutena, ja lapsen syntyessä he elivät ypö yksin Selmattissa. Ken olisi välittänyt heidän lemmenseikkailuistaan? Hangsteiner ei sallinut vaimonsa, jonka niin työläästi oli itselleen voittanut, joutua häväistyksen alaiseksi. Lapsen synnyttyä hän meni Zweibrückeniin viranomaisten puheille ja lausui: »Minulla olisi ilmoitettavana lapsi syntyneitten luetteloon ja kansalaiskirjaan merkittäväksi. Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner Selmatt'ista, äiti on Duglore Hangsteiner, syntyisin Imobersteg.»
»Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner!» Noilla sanoilla teki Melchi itsensä syypääksi rikokseen lakia ja oikeutta vastaan. Vilpitön Duglore ei ollut miestään siihen kehottanut, mutta suuressa tuskassaan hän vaieten salli tämän siten täyttää Hampurissa alkamansa rakkaudentyön. Ne sanat pelastivat hänen kunniansa ja ilman sitä hän olisi menehtynyt. ne lahjoittavat hänelle mielen rauhan ja levon.
Hän toipui tuskistansa ja kiitti taivasta että se oli pelastanut hänet kurjuuden kuilusta, johon minä olin hänet syössyt.
Minun ei käy heitä soimaaminen. Ellei tuo selmattilainen talonpoika olisi tehnyt uhrautuvaista päätöstään, olisi Duglore varmaankin syöksynyt Elbeen, ennenkuin minä olisin palannut laivamatkaltani ja voinut tehdä tyhjäksi turmiota tuottavat ja rikolliset salavehkeet, joita rakkaudenhuumeessa toimiva nainen hänen tuhoksensa solmieli. Siitä syystä tuntuu minusta kuin kohtalo Hangsteinerin teolla ei olisi osoittanut armahtavaisuutta ainoastaan Duglorelle, vaan myöskin minulle, ja tuo teko suurenmoisemmalta kuin se rakkaudentyö, jonka minä suoritin tuodessani Bigin Meksikosta jälleen Vanhaan maailmaan.
Hangsteiner antoi Gottlobelle joka suhteessa samanlaisen kasvatuksen, kuin jos hän olisi ollut hänen oma lapsensa, eikä kukaan ole koskaan epäillyt ettei tyttö olisi hänen esikoisensa. Maailma tyytyy uskomaan mahdottomintakin, kun se vain todistetaan virallisilla papereilla. Se uskoi muitta mutkitta senkin että minä, Leo Quifort, olin meksikolainen. No, vuorelaisten jälkeläisenä sentään ehkä muistuttanenkin etelämaalaisesta! Mutta kuinka voivat ihmiset luulla Gottlobea Hangsteinerin lapseksi? Ei olisi pitänyt olla tarpeen kuin silmäys Dugloren nuorempiin lapsiin, ja Selmatt'in laaksossa kävijöiden olisi pitänyt joutua hämmästyksiinsä Gottloben tulisen syvällisistä silmistä. Ei kukaan muu hämmästynyt kuin Hannu, — käydessään viime syksynä luonani Feuersteinillä. Se seikka saattoi minut rakastamaan tuota nuorta miestä entistä enemmän.
Melchi Hangsteiner! En heitä sinua haudassasi ainoallakaan kivellä. Vihasi minua kohtaan olen aina käsittänyt. Mutta olet käyttäytynyt käsittämättömän jalomielisesti Duglorea kohtaan. Olet ollut Gottlobelle uskollisena isänä, ja kun sentään olit vain ahtaissa elämänoloissa vanhennut selmattilainen talonpoika, annan anteeksi että sinä — kenties varallisuuden houkuttelemana — koetit pakottaa lapseni zweibrückeniläisen karjakauppiaan vaimoksi. Kepeät mullat haudallesi vaimosi lepopaikan vieressä, iankaikkinen valkeus valistakoon sinua!
Noin puhuin vuorenhuipullani kovan mielenliikutuksen vallassa itsekseni, vainajalle hautauspuhetta pitäen. Kun näin surevain pienen joukon katoavan lumipeitteiseltä kirkkotarhalta laakson syvyyteen, palasin jälleen observatooriini, ja nyt vasta uskalsin miettiä mitä seurauksia Hangsteinerin kuolemasta olisi Gottlobeen, Hannuun ja minuun nähden.
En voi sitä kieltää, Hangsteinerin kuolema on sentään luonut raikkaan ilonsäteen synkkään talviseen yksinäisyyteeni. Hannun ja Gottloben rakkautta ei ole enää mikään uhkaamassa, ja minua ei enää sido Duglorelle antamani raskas lupaus. Saan puhua, saan kirjoittaa, ilmaista Hangsteinerin perhettä koskevan salaisuuden ja epäröimättä laskea käsiisi tunnustukseni, oma Hannuni! Niin käyn siis lujalla, rauhallisella mielellä kertomaan synkistä hetkistä, mieltäjärkyttävistä päivistä, jotka tarinassani seuraavat.