XXIV.
Toukokuun keskivaiheilla minusta tuli Sommerfeldin oppilas. Ilma, auringonpaiste, ilo ne tuovat hoivaa sairaalle sydämelle! Hartaalla, riemuisella innostuksella seurasi Big edistystäni uudessa toimessani. Kunnes kuolema sulkee väsyneet silmäni olen muistava hänen loistavat kasvonsa, iloisen ylpeytensä, kun hän seisoi rinnallani kopassa, ohjatessani »Saturnusta» ensi kertaa omin päin ylös ilmoille.
Kun Sommerfeld syksyn tullen tykkänään luopui ilmapurjehduksesta, asettuakseen viettämään rauhaisaa elämää Baierin ylämaille, kalastus ja metsästys huvinaan, silloin ostimme me häneltä »Saturnuksen», sekä osoittaaksemme hänelle kiitollisuuttamme että myös siksi että siihen erityisesti luotimme. Mutta ennenkuin läksimme sillä ulos maailmaan, vietimme hauskan talven Pariisissa. Kaiken ilmapurjehdusta koskevan oppitaidon, mikä suinkin oli saatavissa, hankin itselleni tuossa kaupungissa, jossa sataa vuotta aikaisemmin oli nähty ensimäisen ilmapallon kohoavan lentoon, ja joka siitä pitäen oli ilmapurjehdukseen nähden ollut johtavassa asemassa. Äärettömiä toiveita oli liittynyt tuohon ensimäiseen ilmalaivaan, tuohon siivekkäänä syntyneeseen lapseen, jonka piti ihmiskunnalle avata tie korkeuden maailmoihin. Mutta jo opiskelijana tulin huomaamaan, mikä oikullinen tekele ilmapallo, jota kokonainen vuosisata ei ollut kyennyt taltuttamaan sanottavasti tottelevaisemmaksi, oikein on, kuinka vaillinaisesti tuon ilmojen lelun retkiä käy edeltäpäin arvaaminen. Mutta mitä ilmapurjehdustieteen ja ilmapurjehduksen tekniikan alalla oli opittavaa, sen opin, ja suoritin ranskalaisten mestarien tykönä ilmapurjehdustutkinnon.
Mutta ilmapurjehtimistaito on pikemmin luonnonlahja kuin opittavissa oleva asia. Minulla oli tuo lahja, ja tiesin ja tunsin että retkieni onnistuminen riippui siitä, ja Bigin kiihkeät katseet lisäsivät yhä innostustani.
— Tämä on meidän poikasemme! riemuitsi hän »Saturnusta» silmäillen.
Ensimäisen retkeni varsinaisena ilmapurjehtijana tein Marseillesta käsin, joka kaupunki oli minulle tykkänään, ja Bigillekin jokseenkin outo. Sitten käännyimme kohden Italiaa, jonka kaupungit ja rannikot olivat jättäneet Bigin mieleen melkein koti-ikävän tapaisen tunteen, ja syksyllä päätimme käydä Triestissä, että Big siellä voisi hakea käsiinsä muinoisen palvelijattarensa Gheritan, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt, ja koettaa saada hänet kamanneitsyeksensä.
Kun emme olleet pakotetut elämään säkistä suuhun, harjoitimme tointamme tyynellä arvokkaisuudella varoen kaikkea, mikä voisi meille antaa seikkailijain leiman, ja karttaen hankkia houkutuksilla alukseemme matkustajia. Sentähden tapahtui alussa usein, varsinkin kun jossakin kaupungissa nousimme ensimäisen kerran ilmoille, että saimme tehdä retkemme kahden kesken. Mutta mitäpä siitä? Rauhallisesti johdin minä pallon täyttämistä keskellä uteliasta katseli ja joukkoa, jonka läsnäolo minusta aina oli hermostuttavinta toimessani, vaan johon mukauduin saadakseni siten osan melkoisista ilmaannousukuluista kuitatuksi. Big, josta oli vielä kiusallisempaa kuin minusta olla katseltavana, seurasi valmistuksiani jonkun naapuritalon akkunasta, jos se kävi päinsä, ja tuli nousupaikalle vasta viime hetkenä, poskillaan vieno punehdus, mutta ryhti arvokkaan vakavana. Kaikkien huomio kiintyi silloin häneen: — Ken on tuo komea nainen? Lähteneekö hän mukaan? — Mutta ihmisten hämmästelevästä ihailusta välittämättä hypähti hän, kuten lähtiessämme Hampurissa ensimäiselle retkellemme, minun avustamanani miellyttävällä liikkeellä koppaan, ja kun »Saturnus» nyt kärsimättömän ratsun tavoin läksi liikkeelle, hyvästeli hän tyynesti kansanjoukkoa päivän varjoansa veltosti liekuttamalla. »Ken on tuo rohkea nuori nainen, joka nousee ilmapallon gondoliin levollisesti kuin tavalliseen veneeseen!» Koko kaupunki mietti tuota kysymystä, ja minun tyynen tarmoni ohella oli meidän etupäässä kiittäminen Bigin miellyttävää olentoa siitä, että retkiämme seurattiin mielenkiinnolla ja luottamuksella ja me rupesimme saamaan alukseemme matkustajia.
Mutta ihanimmat matkamme olivat kumminkin aina ne, jolloin Bigin kanssa kahden nousimme kesäiseen ilmavirtaan. Hän luotti sokeasti taitooni, oli retkillämme onnellinen kuin lintunen eikä menettänyt rohkeuttaan, jos milloin jouduimmekin odottamattomiin seikkailuihin.
Ensimäinen näistä, pikapurjehdus rajuilmalla, sattui meille noustessamme ilmoille Firenzessä.
Äkkiä noussut tuuli läksi kuljettamaan meitä Apenniinien poikki. Olimme väliin maanpinnan lähellä, väliin pilvissä, joiden läpi salamoita singahteli, väliin pilvien yläpuolella, ja kohiseva myrsky teki maahanlaskemisen mahdottomaksi, sillä joko olisi kiinnihakaantunut ankkuri rikkoutunut tai sen köysi katkennut tai pallokangas repeentynyt palasiksi. Yö saapui. Kuu tuli esiin aavemaisista pilvistä, mutta hetken perästä meitä ympäröi entistä synkempi pimeys. Nojasin pääni kopan reunaan ja koetin näköäni jännittämällä saada selville, minkälaatuinen allamme oleva seutu oikein oli. Big riemuitsi rinnallani luonnon raivoa pelkäämättä: — Jost, myrskylintuni! — Keskiyöllä heitin laahusköyden alas, että se hidastuttaisi »Saturnuksen» kulkua. Vihdoin onnistui maahanlasku. Mutta turhaan kutsuelin torventoitotuksilla vuoripaimenia luoksemme ohjaamaan meidät jonnekin yömajaan. Olimme pakotetut viettämään yön ulkona »Saturnuksemme» vieressä. Vasta aamun hämärtäessä lähestyivät meitä varovasti muutamat paimenet. He olivat kyllä nähneet pallon, se kun pariin erään oli joutunut kuunvaloon, kertoivat he, mutta he olivat luulleet, että se oli ilmestyskirjan peto, joka nyt oli tulossa tuhoamaan sarvillaan maailman. Big, joka ei hetkeksikään ollut menettänyt hyvää tuultaan, vasasi heille raikkaalla naurulla!