Kolme päivää puhui koko Firenze nuoresta meksikkolaisesta ilmapurjehtijaparista ja heidän yöllisestä seikkailuretkestään. Lukuisat herrat ja naiset kävivät meitä tervehtimässä hotellissamme, saadakseen lähempiä tietoja matkastamme tai kuulustellakseen vointiamme. Bigin herttainen luonnollisuus ja henkinen itsenäisyys viehätti heitä, ja monet, jotka tullessaan olivat kohdelleet meitä hieman alentuvasti, olivat lähtiessään päässeet selville siitä, että olivat alkuaan arvioineet meidät hiukan liian vähäpätöisiksi. Meille alkoi saapua kutsuja hienoihin seurapiireihin, vaikk'emme sitä olleet mitenkään tavotelleet, saimme uusia tuttavia ja seuralaisia retkillemme, ja kun vihdoin jätimme Firenzen, silloin ei tahtonut tulla loppua kädenpuristuksista, jälleennäkemistoivotteluista, kukkasista, joita Bigille ojennettiin.
Se toi mieleen rohkeutta! Melkein vaikeuksitta perehdyimme uuteen toimeemme ja kotiuduimme mitä erilaisimmissa ylhäisissä seurapiireissä. Ei kukaan olisi tuntenut Leo Quifort'ia, jonka kieli- ja seurustelutaito näyttivät osoittavan hänen kaiken ikänsä maailmaa matkustelleen, Jost Wildiksi, muinaiseksi selmattilaiseksi, ja tuo nimeni kaksinaisuus, joka vei ihmiset harhaan, tuntui Bigistä vain huvittavalta ja antoi hänelle alinomaa aihetta leikinlaskuun. — Jost — Jost — Jost Wildi! huusi tuo veitikka, niin pian kuin olimme ihmisten seurasta päässeet asuntoomme kahden kesken, ja upottaen tulisen katseensa silmiini hän kysyi hyväillen:
— Jost, vietätkö yhä vieläkin mieluimmin elämäsi minun parissani?
Mieluimmin elin hänen parissansa! Mitä välitin minä noista monista ihanista naisista, italialaisista ja muista, joiden kanssa ilmapurjehdus saattoi meidät tekemisiin, ja heidän viehättäväisyydestään, jonka suhteen lisääntyvä ihmistuntemus teki minut yhä epäilevämmäksi? Big pysyi silmieni suloisimpana nautintona, Big, herttainen toverini, johon olin kiintynyt syvimmillä sydänjuurillani, suloinen, viehkeä vaimoni, joka hellällä kädellään karkotti pilvet otsaltani, tuo kaikesta pikkumaisuudesta vapaa olento, johon minua yhdisti mielten sisin sopusointu, mitä täydellisin keskinäinen ymmärtäminen.
Mutta keskellä maailman iloja ja huolimatta rajattomasta rakkaudestani Bigiin, tuli mieleeni väliin äkkiä Dugloren kuva, kuin olisi hän rauhattomana sieluna arasti entänyt ohitseni. Yksin ilmaretkillänikin tuo tapahtui.
Kerran ihmeellisen ihanana syyskuun iltana riippui »Saturnus» hiljaa kuin amppeli Napolin yläpuolella lienteässä sinessä, joka loi yli maan ja meren, Caprin saaren, rannikkokallioiden, valkoisten huvilain, kaukaisen vuoritaustan ja suitsuvan Vesuviuksen vienon salaperäisen värityksen. Big lepäsi taljalla, jonka olin levittänyt hietasäkkien ylitse. Hetken aikaa olimme vaienneet. Kun loin jälleen katseeni tuohon siron huolettomasti lepäävään olentoon, oli hän nukahtanut. En häirinnyt häntä, vaan iloitsin vain nähdessäni, että »Saturnus» tuntui hänestä yhtä varmalta kuin lapsesta kehtonsa, ja ajatuksiini vaipuen silmäilin ulos yöhön. Silloin näin edessäni surulliset suuret tummat silmät! Sanomaton surumielisyys valtasi minut siinä tähtitaivaan alla seistessäni. Mutta uinailevan huulilta kuului valitus ikäänkuin hän tuskallisesti olisi tuntenut, kuinka ajatukseni olivat kiintyneet ensi lemmittyyni. Kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, sanoin minä:
— Olet nähnyt pahoja unia, lapseni!
Hymyillen vastasi hän vavahtelevin huulin:
— Minä uneksin intiaanilapsista Marfilin kaivoksessa!
Napolissa meillä oli suurin menestys, minkä ensimäinen ilmapurjehduskautemme toi muassaan. Ensimäinen ilmapallomatkustaja, joka meille siellä ilmaantui, oli nuori, kaupungin hienostoon kuuluva napolitar, kiihkeä olento, joka oli hartaasti kiintynyt Bigiin. Laskeutuessamme alas kuljetti alus meidät pinjan latvaan keskellä Camaldolin kenttiä, mutta nuori rouva oli niin ihastuksissaan, että saapui parin päivän perästä puolisonsa ja erään toisen pariskunnan seurassa ottamaan osaa uuteen retkeen. Ilmoitin tuolle pienelle seurueelle, että »Saturnus» luultavasti tulisi kulkemaan Napolinlahden poikki, ja vuokrasin pienen höyryaluksen »Firenzen» seuraamaan matkamme suuntaa. Sadat kaukoputket olivat tähdätyt meitä kohden, kun »Saturnus», jonka matkustajat olivat vallan haltioissaan, läksi kulkemaan peilipintaisen lahden yli, jolla vilisi souto- ja purjealuksia, kohden Storre vuoria. Vähitellen hidastui sen kulku melkein täysin tyynessä ilmassa. Ilta lähestyi, ja oli tarjona vaara että yö yllättäisi meidät, jos pyrkisin lahden toisella puolen valkoisena hohtavaan Sorrentoon. Annoin siis pallon hiljaa laskea lähelle merenpintaa. »Firenze» lähestyi, sen miehistö tarttui ankkuriköyteen ja kiinnitti sen laivaan, joka lähti kuljettamaan ilmassa leijailevaa »Saturnusta» jälleen kohden Napolia, missä tuhannet valopilkut meitä tervehtivät vienon syysillan hämärään verhoutuvain vetten takaa. »Firenzen» ja »Saturnuksen» saapuessa yhdessä satamaan, kohottivat rannalla seisovat kansanjoukot ilmoille loppumattomia ilohuutoja, kiitollisina tuosta näkemästään ihmeestä, merellä tapahtuneesta ilmapallon ankkuroimisesta. He liekuttivat lakkejansa ja huusivat napolilaisen helposti kiihtyvällä innostuksella: — Evviva Leo Quifort! — Noista eläköön-huudoista en tosin liioin välittänyt, mutta »Saturnus» oli nyt lumonnut koko kaupungin, ja toinen onnellinen retki seurasi toistansa.