Lokakuussa läksimme Triestiin, missä Big halusi käydä tervehtimässä vanhempainsa muinoista palvelijatarta, Gheritaa, saadaksensa hänet palvelukseensa. Meni päiviä ennenkuin meidän onnistui päästä hänen jäljillensä. Löysimme hänet vihdoin onnellisena aviovaimona asumassa viehättävällä maatilalla, joka sijaitsi rannikkojyrkänteellä, neljännestunnin matkan etäisyydessä kaupungista. Nyt ei tosin voinut olla puhettakaan että hän jättäisi miehensä ja lapsensa seuratakseen meitä muille maaimoille, mutta oli liikuttavaa nähdä millaista iloa jälleennäkeminen tuotti noille molemmille nuorille naisille, ja minuakin miellytti Gherita, joka nyt iloisan kiitollisella mielellä rupesi miellyttävin piirtein kuvaamaan Bigiä lapsena ja kertomaan pikku juttuja noilta ajoilta. Samaten miellyimme myöskin hänen kotiinsa, jota koristivat tuuheat vehreät pinjat, laakeri- ja öljypensaat, hedelmäpuut ja viiniköynnökset.
— Jos meilläkin olisi lapsia kuten Gheritalla, Jost, lausui vaimoni, ihastuksissaan vanhan tuttavansa onnesta, — niin mekin rakentaisimme tänne itsellemme huvilan! Ei silti, että Triest kaupunkina minua erikoisesti viehättäisi, mutta pidän Gheritasta, ja hänen miehensä ja ruskeakiharaiset poikansa miellyttävät minua ja tienoo on harvinaisen kaunis: ylt'ympäri etelän rehevyyttä, edessä välkkyvä meri, missä valkoiset purjeet hohtavat, ja melkein rajaton näköala, omansa vaivuttamaan haavemietteisiin.
Big kävi joka päivä tervehtimässä Gheritaa. Hän hemmotteli hänen lapsiansa, jotka riemahdellen riensivät hänelle vastaan, ja seurustelu älykkään, ilomielisen italiattaren kanssa täytti hänen mielensä nuoruuden raikkaudella, niin että hän kävi tyynemmäksi ja iloisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä puolestani tein purjehduskauden lopettajaisiksi kolmen triestiläisen herran kanssa pitkän retken kolean Karstvuoriston ja Krainin ja Steiermarkin vehreiden kukkulain ylitse aina Neusiedlerjarven lakeille rantamille saakka. Palatessamme Triestiin juttelimme Bigin kanssa aikeestamme jättää tuon kaupungin, lähteäksemme viettämään talvea Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa.
— Kuinka, herra Quifort, ja te, arvoisa rouva, lausuivat seuralaisemme, — aiotteko lähteä tienooltamme näkemättä Miramarea viehättävine puutarhoineen, tuota linnaa, jonka niin läheiset surulliset muistot yhdistävät kotimaanne Meksikon uudempaan historiaan?
Kiitokseksi »Saturnuksella» tekemästään hauskasta matkasta he panivat toimeen iltapäivä- ja ilta-huviretken Miramaren ja Duinon linnoille, ja osanottajiksi ilmaantui myöskin muita herroja ja naisia.
Eteläisen maiseman hedelmillä koristettu rannikkoalus oli tuskin ehtinyt pujottautua satamaa täyttävien laivojen välitse väljemmille vesille, kun jo nuo molemmat linnat syysauringon kultaamina hohtivat meille vastaan vuorten reunustamasta Adrianmeren pohjukasta. Heleät viulunsävelet, sulava mandoliininsoitto lyhensi matkaamme välkkyvän meren ylitse. Big säihkyi iloa ja hyvää tuulta.
Noustessamme rannalta Miramaren valkoiseen haavemaiseen linnaan, ryhtyi meitä opastamaan herttainen vanhus, erään ilmaretkeemme osaaottaneen herran isä, ja hän kertoi meille synkistä muistoista, jotka liittyivät tuohon laineiden huuhtelemalla kalliopenkereellä sijaitsevaan linnaan. Mieltäkiinnittävän elävästi, kuten se, joka itse on ollut tapahtumain todistajana, ja säestäen esitystään italialaisen kiihkeillä liikkeillä, kuvasi hän meille kuinka Maksimilian Habsburgilainen, tuo ponteva, ritarillinen ruhtinas, ja hänen nuori kaunis vaimonsa Charlotta Belgialainen läksivät viehättävästä linnastaan tavottelemaan kunnianhimonsa päämäärää, Meksikon keisarinkruunua.
— Katsokaa, arvoisa rouva, tässä nousi tuo onnea säteilevä Pan veneeseen, joka vei heidät »Navarraan», valtamerenlaivaan, jonka mastoissa jo liehuivat Meksikon liput käärmettä tappavine kotkineen. Rannikon asukkaat peittivät keisarin ja keisarinnan kukkastulvaan. Kun tykinlaukaukset jymähtivät jäähyväisiksi, ei ollut kyyneletöntä silmää, ja onnentoivotukset kajahtivat kauas yli meren. Te tiedätte, mille kauhealle tolalle asiat sitten kääntyivät. Neljä vuotta oli vain kulunut, kun keisari Maksimilian makasi ammuttuna kukkulalla kapinoivien meksikkolaisten sotilasjoukkojen keskellä ja keisarinna Charlotta mielipuolena suljettiin belgialaiseen luostariin, jossa hän saa viettää kaiken ikänsä. Pahin onnettomuus on sentään oma syyllisyys, ja tuon naisen täytyy tunnustaa itselleen, että hän juuri etupäässä oli yllyttänyt arkkiherttuaamme noihin verisiin Meksikon seikkailuihin.
Huomasin kuinka syvästi Miramaren murhenäytelmän kuvaus vaikutti Bigiin, ja kuinka hänen täytyi koota voimansa salataksensa mielenliikutuksensa puutarhoja pitkin iloisesti liitelevältä seurueelta. Hän oli liiaksi suuren maailman ihminen antautuakseen muitten nähden tunteidensa valtaan, mutta kun kenenkään meitä tarkkaamatta voimme hetken puhella kahden kesken, kuiskasi hän minulle kiihkeästi:
— Tuskin kestin kuulla tuota kertomusta Maksimilianista ja Charlottasta. Se saattaa liian kaameasti tuntemaan kohtalon rajatonta säälimättömyyttä. Voiko enää ollenkaan iloita elämästä? Minusta on kuin joka puun takana väijyisi turma, kuin aurinkoinen päivä verhoutuisi mustaan harsoon, tuntematon voima synkistyttäisi kidutusta uhaten vuoret ja meren, kaiken maailman. Mitä oli tuokin Charlotta rikkonut? Hän olisi tahtonut nähdä miehensä onnen kukkuloilla, kuten jokainen nainen miehen, jota jumaloi! Pitääköhän minun vanhassa Duinon linnassa jälleen kuulla yhtä mieltäjärkyttävä kertomus?