Ei, Duinon mahtavaa, vanhuudesta harmaata linnaa, joka korkealta kallioharjalta kohoten silmäili yli tumman veden, ei tuntehikkaan Bigini tarvinnut pelätä. Tuosta uneen vaipuneesta linnasta ei mikään ylväs pari ole lähtenyt uhkarohkeisiin pyrkimyksiinsä sortumaan. Me nautimme vain hurmaavasta tunnelmakuvasta, minkä maisema tarjosi. Linnan synkkiä torneja, joita ei päivänpaistekaan kykene kirkastamaan, kallioita, joita pitkin teräväokainen agavi kiipeilee, kiertelivät valkoiset vesilinnut ja tummat korpit, kuvastuen karehtivaan merenkalvoon, joka maneettiparvien valaisemana hohti monivärisenä. Rauhaisa nykyhetken elämä ympäröi kaikkialla kaukaisten vuosisatojen jykevää muistomerkkiä.
Mutta Bigin oli lumonnut eräs toinen kuva, lähellä olevat Tybeinin linnan rauniot.
— Toivoisipa todellakin olevansa maalaaja! huudahti hän. — Sinisestä merestä ylenee kolea, pysty suora kallio, jota vain murenemaisillaan oleva riutta kiinnittää mantereeseen. Ylhäällä kalliolla kohoavat kaaret, tornit, portit. Heleä taivaan sini virtailee niiden lävitse. Tuohon kuvaan kuuluisi vielä naisolento, joka käsivarsi muurin varassa nojaisi leukaansa käteensä, silmäillen haaveksivana kauas merelle. Siinä saisi yksin tunnelmankin puolesta valmiin aiheen taululle, jonka nimeksi tulisi »Sadun aarre».
Vanha triesteläinen herra, joka kuunteli hänen puhettansa mielihyvällä, nyökkäsi ja lausui:
— Nuo rauniot ovatkin suoneet sadulle ainesta!
Mutta silloin noutivat veneet meidät jo maihin. Seurue asettui leveälatvaisten tärpättipuiden alle illalliselle, ja runsas tunti kului siinä aterioidessa ja pilanteossa. Kun jonkun matkan etäisyydessä odottava laivamme kimeillä vihellyksillä ilmoitti lähtöhetken lähestyvän, herätti se yleistä mielipahaa. Iltarusko punoitti jo taivaalla, ja laivamme liukuessa paluumatkalla noiden korkealla kalliolla ylenevien raunioiden ohitse, vuodatti se torneille, kaareille ja porteille kuin tulen ja veren hehkua. Big ei saanut silmiänsä käännetyiksi tuosta synkän ihanasta kuvasta.
— Te annoitte, arvoisa rouva, näille raunioille oikean nimen, nimittäessänne niitä »sadun aarteeksi», lausui vanha triestiläinen herra kääntyen puoleemme. — Ei ainoakaan kalastaja uskalla lähestyä näitä kallioita. Väliin kuutamolla kuuluvat laineet kallion juurella kohisevan niin surunvoittoisesti, että jos kalastaja sen kuulee, hän sairastuu ennen kolmen päivän kuluttua eikä enää konsanaan parane entiselleen. Kansa on antanut tuolle salaperäiselle ilmiölle nimen il sospir' del mar' meren huokailu.
— Tybeinin kalliolinnassa piti asuntoa ritari Ulrikki. Äskettäin vihittynä nuoreen vaimoonsa Jugundaan, sai hän käskyn lähteä sotaan turkkilaisia vastaan. Altaanilla istuen purki Jugunda kaihonsa harpun säveliin. Nuori, tummapintainen, kaunis kalastaja kulki veneellään ohitse, laski soutimet lepoon, unohti verkkonsa jääden säveleitä kuuntelemaan, ja hänen tummain silmäinsä katse kiintyi Jugundaan. Silloin valtaa nuoren vaimon rikollinen halu. Ehkäpä Ulrikki herra jo onkin kuollut ja kuopattu. Hän heitti köysiastuimet kalliota alas mereen. Silloin oli nuorukaisen rauha mennyttä. Hän sousi rantaan, kiipesi astuimia ylös ja suuteli Jugundan samettihameen lievettä. Mutta linnaa vartioitsi uskollinen vouti. Mieli haikeana hän varoitti Jugunda rouvaa. Mutta tämä pani asian leikiksi ja sanoi: »Elkää toki luulko, että ruskeapintaisen kalastajan takia pettäisin korkean herrani ja puolisoni!» Mutta hän houkutteli yhä vieläkin nuorukaista ja sanoi: »Miksi suutelet vain ruusunhohteisia sormiani, suutele toki mieluummin punaisia huuliani!»
Big teki liikkeen, kuin olisi halunnut päästä kuulemasta sadun jatkoa, mutta hänen kävi kuten minunkin: taitavan kertojan esitys viehätti meitä, ja kohteliaisuus herttaista vanhaa herraa kohtaan pakotti meidät kuulemaan hänen kertomuksensa loppuun saakka.
— Ritari Ulrikki palasi odottamattomasti vieraalta maalta, jatkoi seuralaisemme. — Voudin tullessa portilla häntä vastaan, oli hänen ensi kysymyksensä: »Kuinka voi armas puolisoni, jota kaiken aikaa olen rakastavaisena ikävöinyt?» Mutta vouti yritti salaperäisenä puhumaan: »Herra — — —» Silloin keskeytti häntä ritari: »Elä vain puhu pahaa vaimostani, joka sodan kärsimysten jälkeen on oleva ilonani!» Rakkaus ja epäluulo taistelivat hänen sydämessään. Mieli kiihkeänä riensi hän Jugundaa tervehtimään. Kun hän tuli vaimonsa huoneeseen, oli tämä tosin yksin, mutta huoneen taustassa kahisi esirippu. Ulrikki herra jähmettyi kauhun vallassa, mutta Jugunda hymyili kalveten: »Oi, rakas herrani, uunista virtaava ilma siellä vain liehuttaa muurikomeron uutimia.» Ritari vastasi synkästi: »Jos niitä vain tuuli liikutti, niin en tahdo niitä kohottaa. Mitä niiden, takana on, sen hautaamme tuonne komeroon, muuraamalla sen umpeen. Jos suostut siihen, niin olet uskollisena puolisonani oleva sydämeni ilo ja onni!» Jugunda vastasi siihen: »Miksi en suostuisi siihen, että tuo vetoinen komero muurataan umpeen?» Julma tyydytyksen hymy huulillaan huusi ritari ulos kartanolle: »Vouti, muurarit tänne!» Muurarit tulivat ja muurasivat yötä päivää, kunnes komero esirippuineen oli jäänyt kiviseinän taakse. Jugunda ihmetteli nuorukaisen uskollisuutta, kun tämä valittamatta kärsi kuoleman hänen tähtensä, ja hän luuli voivansa kantaa tuon salaisuuden.