— Kauheata, kamalaa! ähkyi Big.
— Taru on kohta lopussa, vastasi kertoja.
— Kolmeen päivään ei muurin takaa kuulunut mitään. Mutta sitten tunki sieltä esiin vaikeroiva äännähdys: »armaani!» Aavemaisen hiljaa ja heikkenemistään heikennen kuului tuo vaikeroiminen yhdeksän yötä peräkkäin, sitten seurasi kuulumaton valitushuuto, kuin nuoren sydämen murtuessa, ja sitten ei enää muuta kuin ruumiista eronneen sieluparan huokauksia, vienoja kuin tuulen hengähdys. Jugunda joutui kauhistuksiinsa. Hän pyrki kirveellä musertamaan muurin, mutta kivet eivät väistyneet. Huokaus vielä, — silloin heitti tuo onneton kirveen kohti nukkuvaa puolisoaan, — uusi huokaus — ja hän heitti linnaan palosoihdun, polttaaksensa sen surmattuine isäntineen, — taas huokaus — ja hän syöksyi mereen, ja sinne vyöryi palava linnakin huokauksineen. Vuosisata toisensa jälkeen menee menojaan, mutta yhä kuuluu, kalastajia turmioon saattaen, läpi laineiden tuo huokailu — il sospir' del mar' — kertoellen salaisuudesta, joka ei saanut tulla päivän valoon.
Bigiltä ei kertoja saanut mitään kiitosta. Kuin murtuneena istui hän vaieten. Mutta herttainen vanha herra pelästyi hänen kalpeuttaan ja lausui kuin puolustautuen:
— Arvoisa rouva, elkää antako sadun vaikuttaa liian syvästi mieleenne. Tämä tarinahan vain tahtoo kansan mielikuvituksen keksimässä runollisessa muodossa lausua ilmi sen vanhan totuuden, että salattava teko murjoo ja tuhoaa naisen sielun!
Saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi, vapisi Big kuin olisi itse kuullut tuon meren huokailun.
Silloin kajahtivat viulun ja mandoliinin sävelet sulavan tulisina yli värillisillä lyhdyillä koristetun laivan. Muutamat nuoret alkoivat karkeloida, ja äkkiä tuli vapisevaan, puoleksi jähmettyneeseen vaimooni uutta eloa. — Jost, huudahti hän, unohtaen kaiken varovaisuuden, — tanssi minun kanssani!
Muutama tahti vain, ja oli kuin sähkövirrat olisivat tuoneet hehkua tuohon komeaan, notkeaan olentoon, ja hänen silmänsä välkähtelivät säihkeellä. Koetin tyynnyttää häntä, mutta tuo hurja, outo kiihkeys, joka joskus tuikahti esiin hänen sielunsa sisimmistä sopukoista, oli nyt saanut hänet valtoihinsa. — Onko tuo meksikkotar velhotta? kuului kuiskaus, joka ei ollut aiottu minun korvilleni. Olin suuresti mielipahoissani Bigin takia, joka posket hehkuvina kuin kuumeessa, tukka puoleksi hajallaan, tanssi kuin bakkantitar, kuin olisi hän saanut kuohuvaa myrkkyä suoniinsa. Ilomielinen seurue kohotti lasinsa, juodaksensa jälleennäkemistä toivottaen erojaismaljan. Riemahdellen huusi Big: — Elämä ja rakkaus eläkööt! — ja kilisytti lasiansa minun lasiini, mutta niin hillittömällä liikkeellä, että sen jalka katkesi ja se vieri kantta pitkin mereen. Silloin pelästyi hän vallatonta käytöstään ja joutui pahoin hämilleen.
Seuraavana päivänä hän houraili kuumeessa. Lääkäri arveli syyksi kovaa vilustumista. Hänen vavahtelevat huulensa toistivat lauseita edellisen päivän kertomuksista:
»Hänet suljettiin mielipuolena luostariin, jossa hän saa viettää kaiken ikänsä — — Il sospir' del mar' — — Kautta vuosisatojen jatkuu tuo huokailu, saattaen kalastajia turmioon — — —» Kuinkahan oli selitettävissä tuo, että kerrotut tapahtuma, jotka eivät muiden mieleen jättäneet mitään syvää jälkeä, Bigiin vaikuttivat noin valtavasti.