Mutta hän oli noita tarmokkaita olentoja, jotka kykenevät aina uudelleen jännittämään voimansa ja toipumaan. Uskollinen Gherita hoite1i häntä hellästi, omistaen enemmän aikaansa hänelle kuin perheelleen, ja niin päästiin voitolle kuumeesta. Lähestyessäni eräänä aamuna Bigin vuodetta, hänen huulillaan väreili suloinen hymyily.
— Täytyyhän minun jälleen parantua, kuiskasi hän, — sinun tähtesi, rakas Jost! Lupasinhan Helgolannissa, että veisin sinut näkemään kaikkea mitä maailmassa on suurta ja kaunista, käyskentelisin kanssasi taiteen pyhiä tenhomaita!
Bigin sairastumisen takia, joka herätti mielessäni kaikenmoisia synkkiä ajatuksia, ei tuo ensimäinen ilmapurjehduskautemme päättynyt niin sopusointuisasti kuin olin toivonut, mutta sitä seuraava, taidenautinnolle omistettu talvi, jonka vietimme Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa, toi mukanaan sarjan ihania onnenpäiviä, joiden muisto herättää sydämessäni haikeaa ikävöimistä. Enemmän ylevää elämännautintoa kuin moni saa kokea koko matkallaan kehdosta hautaan, tuli silloin osaksemme. Minä puolestani nautin täysin siemauksin! Niin ei tosin ollut Bigin laita. Hänellä oli sydämessään kalvava huoli, joka riisti häneltä kaiken rauhan.
XXV.
Sää on muuttunut. Föön on valloillaan vuoristossa. Kallioiden lumisiivet ovat katkenneet, laviinit vyöryvät Feuersteiniä alas. Valkoisten vesivirtain kaltaisina ne syöksyvät läpi tummain vuorimetsien, jotka jo ovat vapautuneet lumesta. Alhaalla laaksossa muodostuu vihreälle vivahtavia päiviä, järven jää alkaa käydä keväisen sinertäväksi, ja kaupunki, joka sijaitsee kaukana sen toisessa päässä, näkyy niin selvästi, että voin kaukoputken avulla laskea sen savupiiput.
Mutta nuo pettävät kevään enteet eivät ilahduta minua, olemmehan vasta tammikuun keskivaiheilla. Saa kulua ainakin kahdeksan viikkoa, ehkäpä yhdeksän tai kymmenenkin, ennenkuin kukaan ihminen voi päästä tänne luokseni. Kukaan ihminen! Hannu, minä tarkoitan.
Hangsteinerin 'kuoleman jälkeen on minua kiusannut muuan outo ajatus. Pelkään että hän käyttäen hyväkseen kuolevan salaperäistä valtaa, on järkytetyltä Gottlobelta vaatinut lupauksen että hän luopuu Hannusta. Useinhan kuolemaisillaan olevat henkilöt, vaikka heillä jo on iankaikkisuus edessään, tuntevat turhamaista halua hallita vielä haudan takaa, kuolinhetkellään vaatimiansa lupauksen ja valojen avulla, sitä pientä maailmaa, jossa ovat eläneet.
Jos Hangsteiner olisi tehnyt itsensä sellaiseen tekoon syypääksi, täytyy minun paljastaa Gottlobelle elämäni salaisuus. Hänen täytyy saada vapaasti vallita sydäntänsä!
Eikö jokaisella ihmisellä ole pyhä oikeus saada tietää sukujuurtansa? Näin kysyn itseltäni toisena hetkenä, mutta toisena taas: Miksi nostattaisin tunteiden myrskyn hänen povessaan, ellei hänen elämänsä onni sitä ehdottomasti vaadi? Aavistamatta mitään siitä, kuinka kohtalo on erottanut toisistaan hänen todelliset vanhempansa, on hän tähän saakka elellyt rauhallisena ahtaassa kotilaaksossaan ja ajattelee minua ainoastaan hellänä isällisenä ystävänään. Toisaalta ei hänellä ole suinkaan sellainen lapsellisen yksinkertainen luonto, että tuo uusi käsitemaailma voisi saattaa hänet vaaraan. Siksi on hän perinyt minulta liiaksi voimaa. Sana vain, ja hänen sydämensä puhuisi puhuttavansa!
Oi, jos kerran vain saisin kuulla Gottloben huulilta tuon suloisen nimen: »isä!» Se on viimeinen maallinen toivomukseni.