* * * * *
»Saturnus» oli laskeutunut talvilepoon. Mutta minulle aukeni kauneutta kaihoavan vaimoni rinnalla ihana elämänkenttä. Vuosisatojen taide tarjosi aarteensa nautittavaksemme. Käyskentelin Bigin kanssa läpi Venetsian ja Firenzen palatsien, kirkkojen ja museoiden, ja vastaanottoinen kun olin, kuten ainakin se, johon kaikki vaikuttaa uutuuden viehätyksellä, toivat näkemäni ikuisen kauneuden ilmaukset mieleeni runsaasti uutta sisältöä ja minulle kävivät tutuiksi nimet, joilla on kunniakas sija ihmiskunnan pyhissä kirjoissa. Iloisen luontevasti ja tuhlarin anteliaisuudella soi Big minulle innostavaa virikettä nauttimansa taiteellisen kasvatuksen runsaudesta. Kuuntelin häntä katse kiitollisena häneen kiintyneenä. Mikä ihana olento hän olikaan! —
Joulukuun keskivaiheilla tulimme Roomaan, missä asuimme Piazza del Popolon läheisyydessä, pitäen palvelijattaren avulla omaa taloutta. Tuossa viehkeässä, hienossa kodissamme lueksin monenmoisia tieteellisiä teoksia, joista minulla ilmapurjehdukseen nähden voi olla hyötyä, omistin osan ajastani yhdessä Bigin kanssa kaunokirjallisuudelle, ja joka päivä teimme kävely- tai huviretken. Illat vietimme konserteissa, teatterissa tai kutsuissa. Meidän ei tarvinnut nähdä vaivaa tuttavien hankkimisesta, ihmiset pyrkivät itsestään tutustumaan meihin. Osaksi se kaiketi oli minunkin ansiotani, mutta vielä enemmän se riippui vaimoni kauneudesta ja huomiota herättävästä olennosta, sekä tarumaisuuden leimasta, jonka ilmapurjehtijan toimi elämällemme soi. Lukuisissa pidoissa olimme me juhlavieraat. Niille, jotka uteliaina olivat odottaneet saada nähdä mustalaistapojamme, tuotimme pettymystä noudattaen tarkoin ylhäisen seuraelämän sääntöjä. Emme myöskään sallineet heidän tunkea liian syvälle salaisuuksiimme, ja niille, jotka halusivat kuulla jotka aikaisemmista vaiheistamme ja kotimaastani, kerroimme hymyhuulin jonkun jutun Meksikosta.
Eräässä nuorten taiteilijain näyttelyssä osti Big koristaaksensa kotiamme muutamia pieniä tauluja ja luonnoksia ja herätti ostajana taiteilijain huomiota, hän kun arvostelijain kiitoksesta tai moitteesta välittämättä valitessaan ostettavansa tuosta runsaasta taulujoukosta noudatti ainoastaan omaa varmaa kaunoaistiansa. Nyt saimme kutsuja toiseen ateljeeriin toisensa jälkeen, emmekä viihtyneet missään niin hyvin kuin taiteilijain parissa, noiden ihmeellisten ihmisten, joilla tuskin on pikari viiniä kuivan leipäpalansa kostukkeeksi, vaan jotka iloisina kuin lapset odottavat sen suuren päivän tuloa, jolloin heidän nimensä on kulkeva suusta suuhun ja maine heille hymyilevä. Noissa piireissä liiteli nyt Big, itsellensä ja muille iloksi, päivänpaistetta mieliin tuoden. Taiteilijat pitivät arvossa hänen sattuvia huomautuksiaan ja arvosteluitaan heidän valmistelunalaisista tauluistaan ja kunnioittivat häntä herttaisena suosijattarenaan, joka tilaisuuden sattuessa sopivalla tavalla kiinnitti heihin taiteenystävien huomion. Niin, suostuipa hän myöskin erään nuoren ruotsalaisen pyyntöön, että tämä saisi maalata hänen muotokuvansa kevätnäyttelyyn.
Noihin aikoihin, kun hän iltapäivisin istui mällinä taiteilijan luona, kuljin muutamana kylmänkoleisena päivänä synkän mahtavan Castello Sant' Angelon ohitse yli kaikkea tunnelmaa puuttuvan Tiberjoen. Ikävöiden hieman vuoriston valoisaa, hohtoisaa, valkoista talvea lumisine kuusineen, iloitsin samalla ajatellessani, kuinka illalla istuisimme Bigin kanssa kahden takkavalkean ääressä. Silloin — olinko kuullut oikein? — korvaani sattui kotoinen ääni! Edelläni kulki kaksi nuorta miestä, jotka innokkaasti tuumiskellen mikä asento olisi heidän mallilleen edullisin. Siis myöskin taiteilijoita! Asia, josta he keskustelivat, ei minua huvittanut, mutta heidän puhumansa kieli sai sydämeni jännitettynä pamppailemaan. Nuorempi heistä, jonka liehuvan viitan alta luonnossäilytin pisti esiin, puhui Gauenburgin ympäristön kansanmurretta niin sievistelemättä, ettei minun selmattilaismurteeni olisi tarvinnut arastella vertailua, toisen käyttämä murre kuului hienommalta, vaan tuntui sekin olevan kotoisin samoilta tienoin. Oi kuinka suloiselta kajahtikaan korvissani vuoristoni karkea kieli! Kuin poikanen, jonka vieras soittoniekka on sävelin hurmannut, niin että hän kaikki unohtaen seuraa hänen jälkiään, niin seurasin minäkin melkein tietämättäni noita kahta nuorukaista. He kääntyivät kapealle vanhalle kadulle, minä perästä. He katosivat vaatimattoman näköiseen juomalaan. — Lisää kotimaani kieltä, rukoili sydämeni tunteita tulvillaan, ja kuljettuani pari kertaa Cavallo nero'n ohitse — se oli juomalan nimi —, menin minäkin sinne.
Se oli noita yksinkertaisesti sisustettuja roomalaisia juomaloita, joiden ainoana ansiona on niissä tarjotun tumman punaviinin hyvyys ja ja huokeus, mutta kotimaastani olevat nuoremmat taiteilijat näkyivät valinneen sen tapaamis- ja juttelupaikakseen. Ensin seitsen-, sitten yhdeksänlukuisena istui seurue heitä pyöreän pöydän ympärillä, edessään pitkäkaulaiset pullot ja niiden keskellä vaskinen ratsastaja, jokin muinaisajan sankari, joka kantoi pientä isänmaamme lippua. Kotoinen sydämellisyys ilmeni noiden nuorten miesten puheessa ja koko käytöksessä. He juttelivat työstään ja opettajistaan, mutta kun kirjeenkantaja tuli sisään ja tarjoilija pani heidän eteensä pöydälle pakan sanomalehtiä, vaikeni keskustelu. Jokainen silmäili oman paikkakuntansa lehteä. Sitten seurasi kysymyksiä: — Tahtooko ken »St. Jakobin Päivälehden?» Kuka tahtoo »Gauenburgin Ilmoituslehden?»
— Minä! olisin halunnut huutaa. Leuka hieman surumielisessä asennossa peukaloon nojattuna, kuuntelin vaieten uudelleen alkavaa keskustelua, joka kohdistui kotimaan päivänuutisiin ja pieniin valtiollisiin tapahtumiin. Nyt sain tietää että tuo nuori mies, joka puhui niin oivallisesti Gauenburgin murretta, oli piirikunnanesimiehemme veljenpoika. Hänen äänensä herätti povessani samanlaista kaihoa kuin alppitorven toitotus, joka houkutteli soturiparan Strassburgin vallitukselta Reiniin. Missä oli nyt kotimaatani kohtaan tuntemani viha? Kaikkein mieluimmin olisin istunut maanmiesteni hauskaan piiriin mielin määrin puhumaan lapsuuteni kieltä. »Jost Wildi, olet Leo Quifort, meksikkolainen!» varoitti järjen ääni. Kun ensimäinen noista huorista miehistä hankkiutui lähtemään pois, annoin minäkin tarjoilijan arvioida, paljonko olin juonut viiniä edessäni olevasta pullosta, ja mieli muistojen järkyttämänä läksin kulkemaan kohden kotia, missä Big jo jonkin aikaa oli odottanut minua illalliselle.
— Minäkin tahtoisin nähdä maanmiehiäsi, laski hän leikkiä, — ja kuulla tuota murretta, joka niin hiveli mieltäni. Sopiikohan säätyläisnaisen mennä Cavallo nero'on aterioimaan?
— Kaiketi siellä voinee saada valkoisen liinan pöydälle. — Illallisen otamme roomalaiseen tapaan itse mukaamme ja tilaamme isännältä ainoastaan hänen oivaa viiniänsä.
Bigiä miellytti tuuma. Mutta kun sitten kävimme jjuomalassa, tuntui se hänestä isäntineen ja vieraineen hieman liian yksinkertaiselta, ja hän tuli sinne myöhemmin vain enää pari kertaa ja antoi minun käydä siellä yksin tunteilleni tyydytystä hakemassa. Mainitsematta mitään kansallisuudestani, vietin ystävyyden perusteella joka viikko yhden illan maanmiesteni piirissä, ja seurustelu noiden nuorten, pontevasti eteenpäin pyrkivien, mutta samalla ilomielisten ihmisten kanssa tuotti minulle monet ihanat hetket, jolloin sain kuin salaisessa turvapaikassa täyttää mieleni kotoisilla tunnelmilla. Varmaankaan en olisi voinut vastustaa halua ilmaista syntyperääni, ellei minua siitä olisi pidättänyt tuo tuskallinen ajatus, että minun täytyisi tämän isänmaallisen nuorison edessä haikeasti hävetä uskottomuuttani.