»Tuffwaldista ja Selmatt'ista kiipesimme kuun ja tähtein valossa vuorta ylös», kertoi kirjoituksen laatija, »enimmät kuljettaen muassaan kirjalahjaa Gabriel Letzbergerille. Yhdeksän aikaan aamulla oli likimmittäin satalukuinen ihmisjoukko kokoontunut huipulle. Tuo puolittain kallioiden sisään sijoitettu rakennus sai kaikilta kiitosta osakseen. Erinomaisen lujatekoisena seisoo se siinä huipullaan, silmäillen alas laaksoon, varustettuna kestämään tuulta ja tuiskua kautta epämääräisten aikojen. Sen tarkastamiseen kului tunti, sitten kokoonnuttiin sen edustalla olevalle pienelle kentälle, ja taivasalla pidetyllä jumalanpalveluksella vihittiin talo toimeensa. Tuffwaldin nuori, harras kirkkoherra piti saarnan tekstistä: 'Valkeus tulee vuorilta' ja sulki laitoksen Jumalan huomaan.»
Luin edelleen jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Silloin pelästytti minua Bigin huulilta kuuluva hiljainen valitusääni. Sanomalehti oli pudonnut hänen vapisevista käsistään, hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja kuolonkalpeat. Raukealla äänellä hän pyysi:
— Pyydä palvelijaa toimittamaan vaunut ja vie minut kotiin. Voin pahoin!
Ken välittäisi noista vanhoista sanomalehdistä? Otin ne siis mukaani, ja kun olin saanut Bigin kotiin ja toimittanut hänelle lääkärin, ja hän vihdoinkin oli vaipunut uneen, rupesin vielä yösydännä lukemaan tuota lehteä, joka oli niin kovin järkyttänyt hänen mieltänsä. Se sisälsi useampia lukuja pitkän kuvauksen syksykäynnistä Feuersteinillä, ja harvennetuilla kirjaimilla oli painettu: 'Käynti Uudessa-Selmatt'issa.' Katseeni kiisi palstoja pitkin. »Kuinka nopeasti aika kuluukaan! alkoi muuan kappale. »Kahdeksan vuotta sitten, tuon kaamean vuorensuistunnan tapahduttua, kiersi Selmatt'in nimi maita, mantereita. Mutta pian joutui tuo laakso, missä niin monet ihmiset olivat surmansa saaneet, jälleen unohduksiin. Nyt kun Selmattiin on sijoitettu Feuersteinin vuoriobservatoorin yhteydessä oleva laaksoasema, tulee se jälleen, tunnetuksi Feuersteinille aikovien matkailijain läpikulkupaikkana. Valitettavasti tuossa pienessä kylässä, johon vähitellen on kohonnut viisi asuinrakennusta, ei ole majataloa. Mutta yksityiset matkailijat saavat ystävällistä suojaa Hangsteinerin perheessä, jonka kunniaksi on luettava, että tuo yksinäinen laaksonpohjukka jälleen on saanut asutuksensa.»
Nyt se tulee! Sydämeni pamppaili haljetaksensa. Ei, ensiksi kuvattiin laveasti iltapäivä-kävelyretkeä vuorenvieremä-alueella, jonka Uuden-Selmatt'in asukasten väsymätön ahkeruus oli muuttanut viheriöitseväksi kedoksi, missä ainoastaan siellä täällä möhkäle muistutti kaameasta tapahtumasta. Mutta sitten seurasi jatko:
»Vietimme hauskan illan Hangsteinerin perheen keskuudessa, ja talon emäntä, Selmatt'in muinoisen opettajan tytär, jonka opimme tuntemaan suurta kunnioitusta ansaitsevaksi ja hurskaaksi naiseksi, kuvaili meille hiljaisella, herttaisella tavallaan tuon pienen kyläkunnan elämää, lausuen ilmi hartaan ilonsa siitä että Selmatt oli saanut koulutalon ja opettajan.
»'Olin jo huolissani tyttäreni takia, joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta', lausui hän, 'ja arvelin että meidän täytyisi lähettää hänet kouluun Zweibrückeniin. Nyt saa hän nauttia opetusta Selmatt'issa. Siksi kuin hän tulee suuremmaksi, saamme varmaankin myös pienen rukoushuoneen. Koulun saanti oli suuri etu meille, ja meillä on syytä olla kiitollisia hallitukselle, joka aina tekee parastansa kehittääksensä Sehnatt'ista pienen itsenäisen kyläkunnan.'»
'Joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta!' Sydämeni oli pakahtua mielenliikutuksesta! Luin kumminkin kuvauksesta vielä yhden kohdan:
»Rouva Hangsteiner suostui pyyntömme johdosta soittamaan pari virttä vierashuonetta koristavalla harmoonilla. Gottlobe, tummasilmäinen, veitikkamainen olento, vanhempi perheen molemmista lapsista, asettui kukoistavana kuin alppiruusu seisomaan äitinsä viereen, kohotti heleän lapsenäänensä, ja virsi 'Ylistystä Luojan raikuu Tähtinensä avaruus' täytti tuon yksinkertaisen asunnon hartaudella. Isä Hangsteinerin karmeilla kasvoilla kuvastui hiljainen onni, rauha täytti kaikkein mielet ja ehdottomasti tulimme kysyneeksi itseltämme: 'Missä on enemmän päivänpaistetta ja onnea, tässäkö hiljaisessa laaksossa vai meluavassa kaupungissa?'»
Ei, jatkosta en enää välittänyt. Istuen kirjoituspöytäni ääressä ja painaen pääni vasten käsivarsiani antauduin tuskani valtaan. Kaikki oli sekaisin mielessäni, en kyennyt käsittämään muuta kuin tuon yhden seikan: Hän on minun lapseni — minun lapseni! Niin kuluivat hetket helpotusta tuottamatta, ja muistot runtelivat tuikeasti sydäntäni. Silloin tunsin lempeän kädenkosketuksen.