— Jost, rakas Jostini! kuiskasi Big, joka oli tullut luokseni paljain jaloin, valkoinen yöpuku yllään.
— Kuinka varomaton sinä olet, toruin minä — Sinähän olet sairas. Mene levolle ja jätä minut yksin.
— En ole sairas, sanoi hän vakavasti ja alakuloisesti, — vaan minuun teki niin tuskallisen vaikutuksen tuo, että sinun muinaisella kihlatullasi on lapsia, ja minä en ole voinut lahjoittaa sinulle ainoatakaan. Mutta Jost, suon tuon onnen paremmin hänelle, kuin kenellekään muulle naiselle maan päällä!
Nuo Bigin sanat vaimensivat katkeraa tuskaani. Mutta minne joutuikaan iloinen talvi, jonka olimme toivoneet saavamme viettää Roomassa? Nuo harvat huvit, joihin otimme osaa, seurustelu taiteilijain kanssa, käynnit ikuisen kaupungin taideaarteita katselemassa, kaikki tyynni oli sisällyksetöntä touhua, ja maanmiehenikin huomasivat minussa tapahtuneen muutoksen. Minua kiusasi kiihkeä halu kirjoittaa Duglorelle, mutta luovuin aina jälleen tuosta ajatuksesta. Rakastin lastani, sitä tuntematta, mutta muistin, etten voinut tehdä mitään sen hyväksi. Tuo häilyvä epäluulo, joka oli Hampurin sairaalassa hidastuttanut paranemistani, kaikki silloiset kysymykset ja kärsimykset palasivat jälleen. Mutta Bigin sanat: »Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle.» Salasin siis häneltä synkät mietiskelyni, varsinkin kun syystä kyllä arvelin hänen olevan lempeän kohtelun tarpeessa ja ankaran tai varomattoman sanan voivan saattaa hänet jälleen tuon surumielisyyden valtaan, joka oli Marfilissa tehnyt tyhjäksi tulevaisuudentuumani.
Dugloresta ja hänen lapsestaan Gottlobesta emme enää puhuneet Bigin kanssa. Hän näki, että minä kärsin, ja hänellekin tuo Selmatt'ista tullut tieto tuotti tuskaa. Oli kuin meidän välillämme olisi ollut näkymätön seinä, jonka takaa rakastavaisina toinen toisemme kättä turhaan tavottelimme. Ei nuhteen sanaa kuulunut Bigin huulilta kalsean, levottoman käytökseni johdosta, mutta hänen katseessaan kuvastuivat kiihkeät kärsimykset, ja hänen hellyydessään oli jotain haikeata. Yhä useammin hän läksi kotoa, haluamatta saada minua mukaansa. Kysyväin silmäysteni johdosta hän sanoi: — Menen köyhiä tervehtimään! — Tuo ei minua hämmästyttänyt, sillä antelias oli Big aina ollut, ja runsain käsin oli hän avustanut köyhiä taiteilijoita sekä muita puutteenalaisia ihmisiä. Mutta nyt alkoi hän jo aamuhämärissä lähteä ulos kaupungille. — En saa unta, ja pidän pimeästä, tuulesta, yksinäisyydestä tuolla kaduilla, selitti hän. Mutta minusta tuntui kuin noissa salaperäisissä puuhissa olisi piillyt jokin vakava vaara.
Kun hän taas kerran hiljaa kuin varas ja puettuna huonoimpaan, vaatimattomimpaan pukuunsa läksi asunnostamme ulos aamukylmään, silloin en enää kestänyt säälin ja levottomuuden tunnetta, joka täytti mieleni. Seurasin hänen jälkiään, kuin lemmenkateen valloissa oleva mies, joka pyrkii pääsemään selville vaimonsa teistä.
Tuo hämärässä nopeasti edelläni kulkeva olento riensi tähän sikaan tyhjänä Via del Corsoa pitkin ja katosi Sant' Ignasion kirkkoon. Aamumessua varten sytytettyjen vahakynttiläin punertavassa valossa polvistui hän, painaen päänsä alas, kalpeana kuin haamu, korinttilaisen pilarin viereen ja oli niin kokonaan hartauteensa vaipunut, ettei edes huomannut minua, vaikka menin aivan lähelle häntä. Tuo näky järkytti syvästi mieltäni. Mutta kun hän vielä messun jälkeen meni rippituoliin, kumartui kohden seinäkomeroa ja pusersi kasvonsa puuristikkoa vastaan, silloin valtasi minut haikea kiukuitseva tuskantunne. Tuona hetkenä olin vakuutettu, että synkkä salaisuus ja kalvavat tunnonvaivat rasittivat vaimoni mieltä.
Odotin häntä kirkon ovella. Minusta oli kuin täytyisi sydämeni seisahtua. Bigistäni, Hampurin päivinä tuntemastani hilpeästä pakanattaresta, oli tullut hurskas, syntejänsä nöyrästi katuva vaimo! Ihana Bigini, jonka vapaamielinen ennakkoluulottomuus oli saattanut minutkin vapautumaan nuoruuteni ahdashenkisestä katsantotavasta ja arvostelemaan olemassaolon korkeimpia kysymyksiä ja arvoituksia vapaammalta näkökohdalta, turvautui nyt salaperäiseen huumaukseen, mitä soivat liekehtivät vahakynttilät, liehuvat suitsutusmaljat, laulavat kuoripojat, rukoilevat papit! Bigini rippituolissa! Se ei ollut Dugloren liikuttavaa, lapsellista hurskautta, se oli kuolettavasti haavoittuneen epätoivoa. Mihinkä kammottavaan rikokseen olikaan vaimoni tehnyt itsensä syypääksi, hän, jonka sydän muutoin oli hyvyyttä täynnänsä?
Tultuaan ovesta ulos hän yritti kiiruhtaa nopeasti ohitseni ja säpsähti pelästyneenä, kun hiljaa toivotin hyvää huomenta.
— Miksi tulit jäljestäni, Jost? huudahti hän tuiki häpeissään, kuten se, joka on saatu kiinni jostain salaisesta teosta.