Yhtä hännilläni minä sopersin:
— Pelkäsin, että voisi tulla aamu, jolloin et enää palaisikaan luokseni. Olin levoton tähtesi.
Hän vaikeni. Vasta kotimatkalla hän huokaisi ilmoille:
— Minä rukoilin lasta!
Nyt oli tullut päivä, jolloin minun oli puhuminen vaimoni kanssa avomielisesti siitä mikä rasitti meidän molempain sydäntä.
— Salaat minulta jotakin, Big, lausuin hänelle kotiin saavuttuamme tyynen vakavasti. — Sinua ahdistaa huoli, jota minä en tunne. Mielesi halajaa haikeasti vapautusta siitä. Mutta ei ole sopusoinnussa menneisyytesi kanssa se, jos uskot murheesi, öittesi kyyneleet papeille, sinulle täysin oudoille ihmisille. Enhän kiellä sinua hakemasta lohtua uskonnosta, jos se voi tuottaa rauhan rintaasi. Mutta Big, oma armas Big-parkani, elä unohda, että nainen löytää parhaimman hoivan sydämellensä turvautumalla häneen, jota rakastaa. Mikä huoli sinua ahdistaneekin, niin on minulla etuoikeus luottamukseesi! Paljasta siis minulle sydämesi! Koetan ymmärtää sinua ja käsittää käsittämättömintäkin — ja antaa anteeksi, jos anteeksiantoa tarvitset!
Big oli poissa suunniltaan vaipunut sohvalle. Peittäen tuskan vääntämät, sääliä herättävät kasvonsa käsillään, hän kuunteli minua vaieten. Tunsin että sanani tunkivat syvälle hänen sydämeensä. Taisteltuani hetken sisällistä taistelua, ryhdyin jälleen puhumaan:
— Tahdon tulla sinulle avuksi lausumalla ensiksi itse erään tunnustuksen. Big, tuo Gottlobe, joka tulee maaliskuussa kuusivuotiaaksi, on minun lapseni!
Turhaan odotin hämmästyksen, kauhistuksen huudahdusta. Väristys vain kävi tuon tuskaansa jäykistyneen olennon lävitse, hänen vapisevien sormiensa lomitse vain tunki vaikeroiva äännähdys:
— Jost, minä tiesin sen!