— Big, mistä sinä sen tiesit? kysyin minä kiihkeästi ja rukoilevasti.
Kauhistuneena hän hypähti pystyyn, vavahtelevin huulin hän yritti puhumaan, mutta ei puhunut. Kuolonkalpeana vaipui hän sohvalle takaisin. Kuului nyyhkytyksiä, jotka olisivat liikuttaneet kivenkovaa sydäntä, ja vihdoin sopersi hän, kädet yhä kasvoilla, vaivalloisesti esiin:
— Jost, rakas Jost, elä hylkää minua! Miksi en olisi voinut aavistaa ja käsittää että se oli sinun lapsesi? Sen kauheampaa on, että meidän avioliittomme on lapseton. Tuo vastakohta voi lopuksi saattaa vapaauskoisenkin epätoivossaan turvautumaan kirkkoon!
Mitä kaikkea puhuikaan nyyhkytteleva Big-parka minulle tuona hetkenä! Mutta rikostansa hän ei voinut tunnustaa, ja minä aloin jälleen uskoa epäilleeni häntä syyttömästi. Säälin kotkatarta, joka salaperäisellä tavalla oli joutunut siipirikoksi. Kiitollisena hän osoitti minulle orjattaren nöyrän arkaa rakkautta, mutta sydämeni ikävöi kiihkeästi ja haikeasti sitä Bigiä, joka Hampurissa oli keväisenä taruolentona, hilpeänä ja huolista vapaana astellut rinnallani.
Ja kevät saapui jälleen, seitsemäs siitä, jolloin hurmauksen ja tuskan vallassa olin lausunut hänelle tunnustukseni: »Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!»
Joskaan Selmatt'issa, muinaisessa kotikylässäni, ihmiset eivät puhuneet siitä, että louhos kerran oli tuottava kylälle perikadon, antoivat näkymättömät vuorenhenget kumminkin tuon tuostakin merkkejä että olivat työssä ja toimessa. Nuo vuorenhenget, ne eivät nukkuneet öisin, eivät viettäneet lepopäivää! Kuten he kalliossaan, niin toimii ihmispovessa vallanpitäjänä omatunto, ja kun oikea hetki on tullut, tuo se kätketyt salaisuudet päivän valoon.
Tuo hetki tuli Bigillekin — silloin hän puhui!
* * * * *
Kertoessani eilen illalla rakkaan vaimoni Abigailin tuskista, jotka veivät hänet kuolemaan, ryhtyivät tuulet kaameaan tappeluun. Föön, lempeän etelän poikanen, huusi riemahdellen: — Minä pystytän kevään lipun tälle harjalle! — Mutta koillisesta saapuva vastustaja kirkui pilkallisesti: — Vaan minäpä kukistan sinut! — Molemmat he noutivat apujoukkoja itselleen. Ei ole sitä tuulta, joka ei viime yönä olisi riehunut täällä vuorellani. Kuin parvi villipetoja ne kiisivät vuorta pitkin, iskivät toisiinsa, ottelivat tuikeasti, pyrkivät saamaan toinen toisensa hengiltä.
Anemometri, itsetoimiva tuulimittari piirsi mitä kummallisimman koukeroviivan ja merkitsi nopeuden aina 160 kilometriksi tunnissa. Mutta nyt on taistelutantereella jäljellä ainoastaan voitolle päässyt koillistuuli.