Mutta taistelun tuhotyöt jäävät observatoorini ja minun vahingokseni. Se ei ole sittenkään rakennettu niin vahvaksi ja kestäväksi kuin luultiin silloin kun se vihittiin toimeensa pikimmittäin puolitoista vuosikymmentä sitten. Föön on temmeltäessään vikuuttanut sen kattoa. Nähdessäni juuri viehkeää unta Egyptin pyramideistä ja kuningasten haudoista, herätti minut outo ääni. Ensi hetkenä minusta oli kuin olisin kuullut observatoorin vierestä ammuttavan tykillä tuohon taistelun tuoksinaan. Mutta kohta huomasin, että jysähdykset synnytti seinää vastaan lätkähtelevä kattopelti. Nousin vuoteeltani tutkiakseni heti tuota vammaa. Mutta oli mahdotonta astua askeltakaan ulos, föön olisi heittänyt minut alas Tuffwaldiin. Varhain aamulla, tuulten raivon hieman lauhduttua, otin selkoa niiden aikaansaamasta vahingosta. Seinää ja kattoa yhdistänyt kattolevy oli nähtävänä lumikinoksessa parin sadan askeleen päässä asunnostani ja sen ympärillä sinne tänne irrotettuina koko joukko raskaita, paksuja kattopäreitä, jotka se oli temmannut mukaansa. Yksi noista parruista, jotka kulkevat katon poikki ja kannattavat painoksi asetettuja kiviä, on katkennut, ja katossa on aina seinän ylitse ulottuva aukko, josta voi silmäillä ullakon sisälle. Koko päivän olen sitä paikkaillut, ja liiasta rasituksesta pakottaa nyt jalka pahaistani!
Tilani ei, Jumala paratkoon, ole kadehdittava. Lanka poikki, rikkinäinen katto tuulen uhrina! Paljon apua ei paikkauksestani liene. Kunpa toki edes Hannu tietäisi majani kurjasta tilasta!
Koleasti viuhuu koillistuuli. Tässä ovat edessäni lehtiset, joille olen uskonut elämäni tarinan. Ja nyt kerron vielä Abigailin viimeisestä onnen unelmasta, toivosta päästä syyllisyydestä ja tuskasta, taivaan laupeudesta, jolla se pyrki pelastamaan rakkaan vaimoni.
XXVII.
Etelässä teki kevät tuloaan ja toi hoivaa huoliimme. Voimme jälleen ryhtyä harjoittamaan vapaata, ihanaa tointamme. Roomasta kävi tiemme ensiksi Ateenaan. Sinisenä hymyili siellä taivas, mantelikukat punersivat säleistöissä, ja »Saturnus» valmistautui liitelemään yli Akropoliin ihanan tarumaailman. Mutta meillä oli alun pitäin huono onni. Muuan veljespari ja heidän kaksi ystäväänsä, kaikki neljä nuoria tukkukauppiaita, olivat syksyllä ilmoittautuneet osanottajiksi keväällä toimeenpantavaan ilmapalloretkeen, mutta peruuttivat lupauksensa meidän saavuttuamme. Kaupunki oli taloudellisessa ahdinkotilassa, joka äkkiä oli käynyt entistään tukalammaksi, ja he itse olivat liiaksi pinteessä voidaksensa ajatella ilmapurjehdusretkeä. Toivoen saavani viime hetkessä joitakin muita matkustajia, ryhdyin kumminkin toimiin saadakseni pallon täytetyksi. Mutta kaasujohdon ahtauden takia valmistui se vasta illan suussa matkaan. Noustessamme Bigin kanssa matkustajitta ainoastaan kolmeksi neljäsosaksi täytetyllä »Saturnuksella» ilmoille, kultasi jo mailleen; menevä aurinko meren kalvoa.
Keveä tuuli kuljetti meitä vuoristoa kohden, ja täysikuu kohosi taivaanrannalta, vuodattaen valoaan keväiseen hämärään. Tähystelin sopivaa maihinlaskupaikkaa, rautatieaseman tai ainakin suuremman kylän lähellä olevaa kenttää, mutta sellaista ei piakkoin tullut näkyville. Kuutamossa kajasti allamme harvaan asuttu karu kukkulamaisema. Illan viileys saattoi pallon kutistumaan yhä enemmän kokoon. Saadaksemme sen pysymään korkeudessa heitimme pois painolastin, ja päätimme oltuamme noin kaksi tuntia matkalla laskeutua alas pienen laaksokylän luona, kun ei ollut tarjona mitään sopivampaa paikkaa. Vuorenrinteelle yöpyneet lammaspaimenet olivat jo huomanneet meidät, ja heidän hämmästyneet huudahduksensa kuuluivat alhaalla kulkevaan palloomme.
Silloin saapui suhahdus korviimme! Alhaalla kuului kiväärinpauketta!
Nuo mielettömät ampuivat »Saturnusta»! Ja heitä oli useampia.
Kauhistuneina kurotimme ulos kuutamoon liehuvia valkoisia liinoja
ja huusimme heille, ettei ilmalaiva tuottaisi heille mitään vaaraa.
Turhaa! Napsahdellen tunkivat luodit päämme yläpuolella silkkipalloon.
— Kyyristy alas koppaan! huudahdin Bigille.
— Ei, vastasi hän, outo väike silmissä, — tahdon olla yhtä suuressa vaarassa kuin sinäkin!
Pyrin yläpuolelle luotien kantoväliä. Painolastin olimme jo heittäneet pois, mutta sivalsin ankkurin köyden poikki. Toinen sivallus vielä, ja ankkuria seurasi alas köysivarastomme, kopan reunalla riippuneessa säkissään. Lakkini, viittani, koneet, kaikki kapineet, mitä ilman voin tulla toimeen, lensivät syvyyteen. Velttona kohosi »Saturnus» tuntuvasti korkeammalle, eivätkä luodit sitä enää saavuttaneet. Mutta — se pysähtyi ja alkoi taas vaipua hitaasti alaspäin. Luoti suhahti ohitsemme ja lensi palloon.