— Big, ylös verkon köysiin! Koppakin on uhrattava!
Kurotin käteni ylös tueksi vaimoni jalalle ja katsoin ylös hänen tarttuessaan köysiin, joissa koppaa kannattava rengas riippui. Hämärästä huolimatta havaitsin silloin hänen kasvoillaan oudon uljaan ilmeen. Kauhea aavistus vihlaisi mieltäni. — Jost, elä katkaise köysiä — minä pelastan sinut! huusi hän. Hyppäsin kopan laidalle ja polvistuin sille, puristautuen vasemmalla käsivarrellani kiinni yhteen koppaa kannattavista köysistä ja pitäen oikealla kädelläni toisesta. Bigin povesta kohosi kuin kuolinhuokaus. Yön sinertävässä hämyssä hän siinä solakkana leijaili ilmassa, toinen käsi vain enää verkosta pitäen. Hän irroitti kätensä, putosi — mutta rautakourin tartuin häneen, pidätin hänet, tempaisin syliini ja veneeseen.
Pingotetun pallon olisi tuollainen sysäys puhkaissut. Tyynin mielin ei kenkään olisi silmänräpäyksen aikana saanut niin monta seikkaa harkituksi ja suoritetuksi. Toinen mies ei sijallani olisi voinut sellaisin jättiläisvoimin pidättää putoavaa. Mutta ihmeellisintä kaikesta — emme hetkeksikään joutuneet pois suunniltamme! »Saturnus» jatkoi kulkuaan, vuoroin nousten, vuoroin laskien, Big oli vaipunut polvilleen. Mutta hän hypähti pystyyn. kietoi kätensä kaulaani ja painautui vasten rintaani sopertaen:
— Siis kuolkaamme yhdessä, Jost!
Nyt olivat voimani jo niin lopussa, etten kyennyt irroittautumaan hänen syleilystään. En tiedä kuinka kauan tuota seikkailua kesti, pariko minuuttia vain vai neljännestunnin, meistä oli kuin olisimme viettäneet tuossa tuskassa kokonaisen pitkän yön! Emme enää tehneet mitään vaarasta pelastuaksemme. Sylitysten odotimme luotia, joka oli tuottava meille yhteisen kuolon. Silloin huomasimme laukausten harvenevan. Ampuminen lakkasi tykkänään, ja ennenkuin olin koskenutkaan pallon kaasuläpän hihnaan, olimme maassa.
Ei ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Mutta kas tuolla! Vanha, kumaraselkäinen mies lähestyi meitä rukoillen armoa kylänsä puolesta. Paimenet eivät olleet tienneet, että on olemassa niin ihmeellisiä esineitä kuin ilmalaivoja, ja pelko ja taikausko olivat saattaneet heidät alustamme ampumaan. Pian kiiruhti muuan poikanen esiin ja kertoi kerskaillen, että hän yksin oli arvellut, että tuo ilmassa hohtava pallo voisi olla ilmalaiva. Hän oli tiennyt sellaisia käytettävän sodassa vakoilemista varten. Hänen valitustensa johdosta oli lakattu ampumasta. Nyt pyysi hän palkintoa. Arkoina saapuivat myöskin paimenet, jotka olivat palloamme ampuneet, ja nuo lampaannahkoihin puetut, pörröiset, tuimannäköiset olennot olivat vallan kauhistuksissaan varsinkin siitä, että heidän luotinsa olisivat voineet surmata naisen. Auliisti he auttoivat meitä »Saturnusta» tyhjentämään ja laatimaan kuntoon poiskuljettamista varten. Ja he hakivat käsiinsä sieltä täältä kuutamon valaisemasta tienoosta nuo esineet, jotka kovassa hädässämme olimme heittäneet pois kopasta. Aamulla olimme saaneet ne kaikki takaisin, mutta koneista olivat muutamat turmeltuneet.
Nukkumisesta ei tuon kaamean retken jälkeen voinut olla puhettakaan. Mutta vasta muutaman tunnin kuluttua kykenimme täysin tajuamaan, miten kauhistuttavat nuo kestämämme seikkailut olivat olleet. Big nyyhkytti povellani:
— Jost, miksi et antanut minun kuolla tähtesi?
— Mieletön lapsi, nuhtelin minä, luuletko sitten todellakin, että olisin voinut elää tuollainen muisto mielessäni? Minä kiitämässä ylös kuin nuoli — sinä maassa musertuneena! Päästyäni maan pinnalle olisin hakemistani hakenut paikkaa, joka oli imenyt veresi, ja kuolo olisi meidät jälleen siinä yhdistänyt!
Mieli järkytettynä puhelimme edelleen noista koleista muistoistamme. Bigin kouristuksentapainen itkukohtaus lieveni hiljaiseksi valitukseksi, josta erotin vain sanat: — Kuinka kernaasti olisinkaan kuollut sinun tähtesi!