Todellakin korvasi oleskelumme Aleksandriassa ja Kairossa meille Kreikanmaalla kärsimämme vastoinkäymiset. »Saturnus» pyöreine paikkoineen herätti molemmissa kaupungeissa suurta mielenkiintoa. Mitä runsaimmat kohteliaisuudenosoitukset tulivat osaksemme, saimme lukuisasti matkaajia ylhäisistä seurapiireistä, ja toinen ihana retki seurasi toistansa. Näen vielä edessäni nuo tuhatlukuiset katselijajoukot, jotka tungeskelivat Kairon Esbekieh-puistossa ilmaannousuamme odotellen, kaupungin, jommoisena se kuvastui ylös alukseemme. Sininen Niili kiertelee hymyilevää Gesirehin saarta, valkoisina hohtavat Mokatam-vuoren linnoitukseen vieväin pengermien katokset, kimmeltävinä kohoovat moskeijain minaretit ylös korkeuteen. Eteemme leviää Choubran hedelmällinen alue, sieltä täältä kohtaa silmäämme mehevän vehreyden keskeltä viljavainio, arpanappulain kokoisina häämöttävät erämaan rajalla pyramidit.
Mutta syynä siihen, että muistot Egyptistä kuvastuvat mieleeni niin päivänpaisteisina, ei ole ulkonainen menestys, joka siellä retkiäni seurasi. Ei! Mutta noina ihanina viikkoina oli kuin Big olisi vapautunut jostakin, joka jo pitkät ajat oli synkistyttänyt hänen mielensä ja riistänyt häneltä rauhan. Yllätin usein vaimoni autuaallisissa haaveissa, ja hänen sinisilmissään säihkyi jälleen tuo hilpeä veitikkamaisuus, joka Hampurin keväisessä ympäristössä käyskennellessäni oli minua ihastuttane. Joko vihdoin, vihdoinkin? Olikohan tuohon onnelliseen käänteeseen syynä Sommerfeldin kirje, jossa hän lausui ilmi ilonsa pelastumisestamme Kreikanmaalla sekä suuresta menestyksestämme Egyptissä tai Marfilista saapunut tieto, että inhottavan lastentyön kaivoksissa nyt korvasivat koneet? Tosin nuo molemmat kirjeet olivat tuottaneet Bigille sydämellistä iloa. Mutta tuon riemastuttavan muutoksen syy oli syvemmällä! Oli kuin laupias Jumala itse olisi tahtonut pelastaa ihanan vaimoni hänen suuresta tuskastaan ja lahjoittaa hänet elämälle takaisin.
Tehtyämme joukon onnistuneita ilmaretkiä, kieltäytyi Big äkkiä lähtemästä mukana matkaan. Se tuntui minusta sitäkin kummallisemmalta, kun tuuli lupaili meille ihanaa retkeä yli pyramidien, ja matkustavaisten joukossa muuan nuori nainen selitti lähtevänsä mukaan ainoastaan jos saisi vaimoni seurakseen yötä varten, jonka aioimme viettää erämaassa beduiiniteltoissa. Tuossa viehkeässä olennossa, joka oli kietonut baskilaisen harson siron päänsä ympärille, ei ollut mitään muuta suurta kuin mustat silmät ja halu lähteä mukaan, ja tyttönen polki harmistuneena jalkaansa, kun Big pätevää; syytä esiintuomatta iloisennäköisenä koetti päästä matkaa tekemästä. Minäkään en käsittänyt vaimoni oikkua. Mutta hän naurahteli vain veitikkamaisesti. Vihdoin hän pyyntöjemme hellyttämänä kumminkin nousi alukseen, jota vieno tuuli alkoi kiidättää Heliopoliin miellyttävän tienoon ylitse. Vehreät kentät jäivät taaksemme, ja matkustajain riemuhuutojen kaikuessa ensi »Saturnus» laskevan auringon loisteessa sfinksin ja pyramidien ylitse, ja allamme häämötti keltainen erämaa hietavuorineen ja -laaksoineen, joita tuuli oli laatiellut mitä oudoimpiin muotoihin. Pyramidit, nuo nelituhatvuotiset muistomerkit vielä näkyvissämme laskimme maahan, ja istuimme sitten lämpöisenä yönä jutellen telttojen edessä, jotka olimme tilanneet beduiineilta. Kaukaa kuului hieman koleana sakaalien ulvonta.
Mutta Big, jolla oli telttatoverinaan tuo nuori neitonen, käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta saadaksensa minut erilleen muusta seurueesta. Kiihkeän hellänä hän painautui vasten poveani, epäröi vielä silmänräpäyksen ja kuiskasi sitten kasvot onnen kirkastamina:
— Jost, minun ei olisi tänään enää pitänyt lähteä mukaan. Tämä oli viimeinen ilmapalloretkeni, toivottavasti aivan viimeinen! Unelma, joka vuodet pitkät on täyttänyt mieleni, toteutuu, rukoukseni on kuultu. Olen saanut riemukkaan vakuutuksen kantavani lasta sydämeni alla. Nyt elän kokonaan sille!
Liikuttavan harras, nöyrä autuaallisuus säteili hänen kasvoillaan, ja erämaan tähtitaivaan alla nautin minä elämäni puhtaimmista tunteista, järkytetyin mielin, unettomana onnesta, sovinnollisena elämää ja maailmaa kohtaan, ja suloisissa haaveissa odotin että aurinko nousisi, valaistakseen riemuretkeämme Kairon kaupunkiin.
Kaikki ajatuksemme ja tulevaisuudentuumamme kohdistuivat nyt lapseemme. Erosimme Egyptistä kuin onnea tuottaneesta tarumaasta, ja Oranissa minä keskeytin ilmaretkeilyni jo varhain syksyllä, voidakseni omistaa kaiken huolenpitoni vaimolleni. Ehdotin Bigille, joka eleli kokonaan onnellisissa unelmissaan, että viettäisimme talven Pariisissa ja odottaisimme siellä lapsen syntymistä. Sillävälin antaisin minä rikkiammutun »Saturnuksen» asemesta rakentaa uuden, kauniimman ilmapallon, joka hänen kunniakseen saisi nimen »Big Quifort».
— Ei Jost, elkäämme miettikö uuden ilmapallon hankkimista, vastasi Big katse hartaan rukoilevana — vaan hakekaamme asuinpaikaksemme rauhaisa sopukka, jossa voimme tarjota lapsellemme palan maata, missä leikkiä, ja kodin. Luopukaamme lapsemme hyväksi kunnianhimoisista ilmapurjehdustuumistamme! Ja synnytyshetkenäni en tahdo olla vierasten ihmisten tykönä Pariisissa, vaan uskollisen, hellän Gheritani luona Triestissä. Varmaankin on siellä vuokrattavana jokin pieni huvila öljymäen rinteellä.
Saimme vuokrata pienen huvilan, ja Gherita oli ihastuksissaan siitä että saisi hoitaa rakasta muinoista vaitijatartaan. Joulun aikoina matkustimme Napolista, missä viimeksi olimme asuneet, itävaltalaisella höyrylaivalla Triestiin, Big ylevän rohkean, toivehikkaan mielialan vallassa. Mutta hänen rohkeutensa ja toivonsa olivat kumminkin vain kuin iltarusko kukoistavan, hedelmöittävän kevätpäivän jälkeen, jota seuraa kukan ja hedelmän tuhoava hallayö.
Mitä auttoi Big-parkaani, että hänen pyyntönsä oli jouluillaksi vapauttanut syvällä laivanruumassa makaavan murhaajan kahleista ja antanut hänelle hetkeksi ihmisarvon takaisin, mitä auttoi häntä että hän hyväntekijänä kierteli Triestin kurjimpia kaupunginosia ja polvistui kirkoissa rukoillen lapsensa puolesta? Kun keväimen ensi nuppujen puhjetessa hänen synnytyshetkensä lähestyi, oli hänen mielensä jälleen lannistunut, synkkäin aavistusten vallassa.