* * * * *
Olen peräti alakuloisella mielellä! Kirjoittaessani elämäni tarinaa, kalvaa myrsky väsymättömästi kattoani, päre toisen jälkeen lentää tiehensä. Paikkaukseni ei kestänyt paljoa. Tänään olen jälleen ollut aamusta varhain myöhään iltaan katolla työssä. Työskennellessäni siellä rasituksesta hikisenä alkoi jäätävä itätuuli minua ahdistella. Kylmetyin aika lailla, ja tunnen etten ole enää muinoinen voimakas Jost Wildi. Sen lisäksi olen tehnyt pelästyttävän huomion. Kun illan suussa aioin panna uunin lämpiämään, huomasin että puuvarastoni on niukanlainen. Se oli syksyllä yhtä suuri kuin muinakin vuosina, mutta olen tänä talvena huomaamattani käyttänyt lämmittämiseen enemmän puita kuin ennen, sillä yhä uusien muistojen houkuttelemana olen usein yksinäisyydessäni jatkanut näiden tunnustusten kirjoittamista puoliyöhön, jopa aamuunkin saakka. Jos nyt tulisi kova pakkanen, joutuisin pahaan pulaan. En voisi säästää halkoja pistosten takia, joita tunnen rinnassani, ja jonkun ajan kuluttua minun täytyisi alkaa lämmittää uunia observatoorin huonekaluilla, mitä ilman vain voisin olla. Ihania kokemuksia odotettavissa! Myrsky tuhoaa katon, vartija polttaa talon kaluston ja seinät ja pystyttää lopuksi vuoren huipulle punaisen hätälipun! Sitä en olisi halukas tekemään! Ja voitaisiinkohan minulle edes toimittaakaan apua? Tietysti uskollinen Hannuni tekisi yliluonnollisia ponnistuksia, mutta on sitten olemassa mahdollisuus, että minun täytyy yksinäisyydessä vähitellen menehtyä puoleksihävitetyssä majasessa. Siksi on mieleni niin tuiki synkkä. Ennen kaikesta järkyttää sitä kumminkin se, että minun nyt on elämäntarinaani liitettävä Big-paran tunnustus.
Hänen syyllisyydestään lankeaa toinen puoli minun osalleni.
* * * * *
Kun autuaallisen vaimoni ja minun oli päättäminen, missä kaupungissa odottaisimme oman lapsemme ensimäistä, suloista hymyilyä, ei meidän olisi pitänyt valita Triestiä. Tosinhan siellä asui uskollinen Gherita, joka iloissaan siitä että jälleen sai palvella muinoista käskijätärtään, melkein unohti pitää huolta omasta kodistaan, miehestään ja lapsistaan, ja vuokraamamme pieni huvila sijaitsi viehkeän linnunpesän kaltaisena tuulelta suojatulla, alati vihreällä rinteellä. Mutta puutarhaamme huuhtelevan sinisen lahden takaa kohtasi katsetta Duinon silmääkiinnittävä, synkkä kalliolinna, ja kun muinoiset tuttavamme tulivat meitä tervehtimään; juttelivat he noille linnoille tekemästämme huvimatkasta sekä iloisesta karkelosta paluumatkalla, ja kuinka Bigin tulisuus silloin oli saattanut hänen kauneutensa ilmenemään täydessä ihanuudessaan. Näin kuinka nuo hilpeässä keskustelussa esiinkutsutut muistot järkyttivät vaimoni mieltä, jonka tyynen toivehikas äidinilo oli niin kokonaan täyttänyt. Tuntikausia hän nyt istui akkunan ääressä, silmäillen ulos merelle, joka hohteestaan ja hymyilystään huolimatta tiesi kertoella Belgian Charlottaan synkästä kohtalosta ja jonka laineissa sospir' del mar' väreilee. Tuota lahdelmaa katsellessaan painoi Big ihanan päänsä alas, ja hänen kasvoiltaan häipyi onnen heijastus kuin sammuva auringonsäde. Lähestyin häntä iloisesti tervehtäen. Hän heräsi syvistä mietteistä ja hänen äänensä haikea hellyys muistutti minua äitivainajastani, kun hän pyysi: »Jost, poikaseni' puhupas nyt taas kerran muutama sana minun kotipuoleni kieltä.»
Noina synkkinä aikoina hän varmaankin, mieli Miramareen ja Duinoon liittyväin muistojen vallassa, kirjoitti tunnustuksensa, kuinka oli rikkonut Duglorea, muinoista morsiantani vastaan. Siinä ovat nämä sanat: »Kuten Belgian Charlotta olisi halunnut nähdä miehensä keisarinistuimella, niin toivoin minäkin näkeväni sinun, puolisoni, jota niin sanomattomasti rakastan, saavuttavan korkeimman elämänonnen. Mutta nyt, kun lastamme odotteessani tuo salainen pahateko polttaa sydäntäni tulillekin tavoin, en tahdo olla Duinon kauhean Jugundan kaltainen. Pelkään että lapseni syntymä vie minut kuolemaan. Silloin tulee sinun tietää rikokseni. Ei edes sekään ajatus, että kiroat minua haudassani, ole minusta niin kammottava, kuin kuoleminen syntiäni tunnustamatta.»
Luin Bigin tunnustuksen, sydän vihlovaa surua täynnänsä, ennen hänen eroamistaan elämästä. Hän itse pyysi synnytystuskiaan kärsiessään minua avaamaan kirjeen, joka sisälsi sen.
Nuo tuskat kestivät koko päivän ja yön. Pitkä kaamea yö oli kulunut puoliväliin, Kärsin yhdessä Bigin kanssa. Kuuma kyynelpari vieri pitkin hänen polttavia poskiaan.
— Jost, en kestä enempää, auta minua — vaikeroi Big. — Elä pelästy pyyntöäni! New Yorkissa näin matka-arkussasi pienen kirjan. Se oli Duglore Imoberstegin virsikirja. Hän oli antanut sen sinulle amuletiksi. Et suostunut siitä luopumaan. Mutta minä pelkään tuota tomuista kirjaa, joka seuraa sinua kaikkialle. Jost, tuon salaperäisen amuletin takia en voi täyttää naisen vaikeinta velvollisuutta. Se lamauttaa voimani. Jost, rakkauteni ja kärsimysteni tähden, — toimita se pois talosta — ja minä synnytän sinulle lapsemme!
Annoin kirjan Gheritalle, että hän veisi sen kotiinsa. Kuinka ihmeellinen olikaan tuo Bigin kiihkeä pyyntö! Kaameana hiipi mieleeni aavistus, että viaton kirjanen, joka hänen voimansa lamautti, oli hänelle muistutuksena salaisesta rikoksesta, josta omatunto häntä soimasi, — ja aloin käsittää kaikki.