»Sanomattoman rakas mieheni», kirjoitti Big, »jo Helgolannissa hurmasivat minut sinun tummat silmäsi, ylväs nuoruutesi, voimakas raikkautesi. Sydämeni oli tulvillaan riemua nähdessäni sinut jälleen Sommerfeldin ilmapallon luona. Itkien muistelen tuota viehättävää retkeä sekä sitä seuraavia ihania iltoja, joiden suloa ei häirinnyt mikään muu, kuin pettymys saadessani kuulla että sinulla oli jo kotiseudullasi kihlattu. Tunsin silloin, että minun pitäisi lopettaa seurustelumme, mutta en voinut, — oli kuin salaperäinen voima olisi minua vetänyt puoleesi.
Käsittääkseni rikokseni, muistele noita Hampurissa viettämiämme ikuisesti unohtumattomia päiviä! Muistele tulisen mielettömiä suuteloitamme! Muista, kuinka kolea oli eromme Hampurin oikeushuoneiston edustalla! Hoipersin tyköäsi kuin tajutonna. Tuo ainoa ajatus täytti mieleni: 'Nyt olen ainiaaksi menettänyt Jostini!' Mitä siitä välitin, että kasvatuskoulun johtajat, Jenssen ja Römer, jotka jo monta kertaa olivat varoittaneet minua seurustelemasta kanssasi, karkottivat minut luotansa? Elin hotellissa, uskaltamatta ilmaista kenellekään ainoallakaan sanalla sitä, mikä poltti sydäntäni kuin liekki. Minun olisi pitänyt ja minulla oli aikomus lähteä Meksikkoon, mutta en voinut erota siitä paikasta, jossa elit, ilmasta, jota hengitit. Mielettömästi sinua ikävöiden kuljin aamusta iltaan yksin pitkin kaupungin katuja, toivoen näkeväni edes pukimesi liepeen, jalkasi jäljen kadulla. Kaikki turhaa! Kysyin eräältä poliisilta, kuinka saisin selville asuntosi. Muutaman päivän perästä hän ilmoitti sen minulle, ja minun onnistui saada kaikenmoisia tietoja sinusta ja silloisesta morsiamestasi sukkelapäiseltä poikaselta, joka oli tuon puutarhurin palveluksessa, jonka tykönä te asuitte, ja aamuisin kuljetti rattaillaan kukkia kaupunkiin. Jost, Jostini, jota jumaloin, halpana laivanlämmittäjänä! Tuo ylevämielinen mies, joka oli minulle lausunut: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' oli vajonnut halvimpaan toimeen, mitä satamakaupunki voi tarjota. Vihdoin, vihdoin näin sinut jälleen. Talutit morsiantasi ja uskalsit tuskin tervehtiä minua hänen tähtensä. Silloin oli kuin olisin menettänyt järkeni! Mielessäni liikkui ajatus, että lopettaisin päiväni ja määräisin sinut perillisekseni, niin että voisit morsiamesi kanssa tulla onnelliseksi. Mutta voimakkaammin vielä vaati sydämeni minulle itselleni elämän- ja rakkaudenonnea! Korvissani kaikuivat ja raikuivat sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' Tunsin haikeata sääliä sinua kohtaan, ja sydämeni kuiskaili minulle että ainoastaan velvollisuudentunto liitti sinut tuohon tyttöön, joka oli tullut Hampuriin kiinnittämään sinut ainaiseksi vaatimattomiin oloihin, että olit joutumaisillasi lupauksen uhriksi, jonka olit antanut kokemattomana nuorukaisena kaukaisessa kotivuoristossasi ja jota nyt salaa äärettömästi kaduit. Nyt heräsi minussa mieletön ajatus, että minun täytyisi sinun sitä aavistamattasikaan hankkia sinulle vapautesi jälleen, silloin kiiruhtaisit sen tykö, joka oli valmis auttamaan sinut onnen kukkuloille. Niin toimin mielipuolen, enkä järkevän ihmisen tavoin, ja tein rikoksen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan.
Oli lauantaipäivä. Tuo puutarhurin apulaispoika oli kertonut minulle, ettei laivasi varmaankaan palaisi Hampuriin ennenkuin kahden viikon perästä. Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulusta toimitettiin minulle jäähyväiskirjeesi ja valokuvasi, jotka olit lähettänyt Rotterdamista. Kirjeen, jossa vain kiitit entisestä ystävyydestä, mutta et puhunut mitään jälleennäkemisestä, olisi pitänyt saada minut järkiini. Mutta kuvasi pani kaikki mielessäni sekaisin. Suutelin sitä lukemattomat kerrat ja rakkaita kasvojasi katsellen tein seuraavana yönä kauhean päätöksen. Seuraava päivä oli sunnuntai. Silloin menisi Duglore Imobersteg, joka muutoin aina oli kotosalla, Ottensenin kirkkoon.
Minä menin sinne myöskin, yhdyin rukoilevien joukkoon ja huomasin kuinka kauheasti morsiosi minut nähdessään pelästyi ja ikäänkuin jähmettyi tuskasta. Papin rukouksesta kuulin ainoastaan sanat: 'Elä saata meitä kiusaukseen, vaan pelasta meidät pahasta!' Mitä se minua liikutti? Minähän olin pakana! Kiihkeästi toistin mielessäni sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!'
Jumalanpalvelus oli lopussa. Pyhäpukuinen kirkkoväki virtaili ulos, ja lähtiessäni kirkosta huomasin kuinka morsiamesi pyrki minua pakenemaan, mutta olin jo hänen vieressään.
— Neiti, pyysin minä, — saisinko puhua muutaman vakavan sanan
kanssanne.
Hän pysähtyi. Molemmat kiihkeän mielenliikutuksen vallassa odotimme
vaieten ihmisjoukon loittonemista.
- Että annatte Jost Wildille hänen vapautensa takaisin, vastasin minä kalveten, mutta päättäväisesti. - Hän rakastaa minua enemmän kuin teitä ja tuntee itsensä onnettomaksi siitä, että on teihin kahlehdittu!
— Ei, Jostini ei tunne itseään onnettomaksi siitä että on minun omani! sopersi hän vavahdellen.
Tässä on kirje Rotterdamista, jatkoin minä. — Te tunnette käsialan.