Katse vain ja hän kirkaisi:
— Katala Jost! — Mutta en voi sittenkään luopua Jostista, neiti, rukoili hän. — Tulen synnyttämään hänelle lapsen!
Silloin pujahti huulilleni tuo saatanallinen vastaus:
— Mutta minä kaiketi ennen kuin te!
Silmät, joiden puoleksi sammunutta katsetta en voi koskaan unohtaa, tuijottivat minuun. Valitushuuto huulillaan hoipersi tuo onneton luotani pois päivänpaisteiselle tielle!»
Kirje, joka sisälsi tuon kaamean tunnustuksen, putosi kädestäni.
Masentavaan suruuni sekaantui nyt vihaa, raivoa. Ensi tunteeni oli:
Sinä Amerikan metsien villipeto, joka olet raadellut Dugloreani, nyt on
sinun saatava surmasi miehesi kädestä.
Astuin askeleen kohti huonetta, jossa Big vaikeroi tuskissaan. Silloin kuulin oven takaa hänen sydäntävihlovan valituksensa: — Lapseni, lapseni, armahda minua! — ja Gheritan rukoukseen korotetun äänen. Ei, nyt ei ollut oikea hetki vaatia rikollista ankaralle tilinteolle. Tulin järkiini. Otin kirjeen lattialta ja luin kauhun vallassa edelleen.
»Kysyt minulta», kirjoitti Big, »kuinka voin tehdä itseni syypääksi noin kauheaan petokseen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan. Toimin mielenkiihtymyksen vallassa, joka esti minua tuntemasta sääliä uhriani kohtaan ja tajuamasta tekoni kataluutta, kuin unessakävijä, joka epäröimättä lähtee astelemaan katonharjaa pitkin. Olinhan täysin vakuutettu taistelevani vain sinun onnesi puolesta, sinä sydämeni lemmitty!
En ollenkaan ihmetellyt, kun ilkityöni tuotti minulle ulkonaista menestystä ja pääsin valitsemasta pakenisinko Meksikkoon vai surmaisinko itseni syöksymällä veteen. Puutarhuripoikanen ilmoitti minulle Duglore Imoberstegin lähteneen kotipuolelleen ja sinun olevan sairashuoneella lavantaudissa ja ettet ollut enää morsiantasi tavannut. Nyt oli minulla jälleen tilaisuutta lähestyä sinua. Nuo kaksi kirjettä, jotka sait kotipuoleltasi, eivät ilmaisseet mitään, ei mikään enää erottanut meitä, ja istuessani sairasvuoteesi ääressä tunsin sokeudessani kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli sallinut kauhean tekoni tapahtua.
Vitkalleen vain seurasi herääminen noista kiihkeän mielettömistä haaveista, jotka olivat hämmentäneet oikeuskäsitteeni ja saattaneet minut luulottelemaan itselleni, että olin tehnyt jalon ja ylevän teon sinua kohtaan. Sairaalassa alkoi todellisuus hiukan häämöttää mieleeni, huomatessani että olit kiintynyt Duglore Imoberstegiin paljoa voimakkaammin kuin koskaan olin ottanut uskoakseni. Se oli syynä haikeaan tuskaani, kyyneleihini kihlautuessamme! 'Olen hankkinut itselleni mahdollisuuden elää Jostini rinnalla uhrilla, joka on suurempi kuin onni', vaikeroin sydämessäni. Pyrin estämään tuota tunnetta valloilleen pääsemästä. Mutta Hampurin asemalla — muistat kyllä tuon synkän illan — täytyi minun äkkiä jälleen ajatella tyttöä, joka surun murtamana oli paennut kotiseudulleen. Selvästi kuin todellisuudessa näin edessäni nuo silmät, joissa kuvastui tuska, kaamea kuin kuolema, nuo verettömät kasvot! Hellyys, joka vetää toista naista toisen puoleen, kiihkeä sääli onnetonta kohtaan, epätoivo oman itseni tähden täytti sydämeni. Minusta tuntui, että minun oli lähdettävä luotasi, Jost! Mutta tuona hetkenä vain alkoivat ne tuskat, joita rikollisuuteni oli minulle tuottava. Kaikkein kaameimmiksi kävivät ne, kun avioliittomme ei näyttänyt suovan minulle vaimon ihanimpien toiveiden tyydytystä. 'Minäkö lapsen, lausuin itselleni, lapsen! Kuinka voin toivoakaan saavani lapsen! Duglore Imoberstegille lausumallani valheella olen loukannut pyhintä luonnossa, äitiyden salaisuutta. Hedelmättömyyden kirous kohtaa sitä naista, joka rikollisesti on teeskennellyt umpun pyhää versomista!' Minussa herasi, vaikka olin pakanan tavoin kasvatettu, ihmissielun pelättävin ihme, omatunto, ja se täytti mieleni tuolla masentavalla tuskalla, joka esti lempemme tuottamasta hedelmää.»