Bigin tunnustusta jatkui, jatkui yhä.
»Sinä muistat tuon Duglore Imoberstegiltä saamasi pienen kirjan, jonka näin sinulla New Yorkissa. Käsitinhän, ettet tahtonut luopua nuoruudenlempesi viattomasta todisteesta, mutta tuo kirja herätti minussa kauheata pelkoa joka kerran kun sen näin taikka vain muistinkaan. Se oli minusta kuin Duglore Imoberstegin syytös minua kohtaan, silmin nähtävänä. Olihan hetkiä, autuaallisia öitä, jolloin sinun povellasi unhotin kasvavat tuskani, ja kulkuretkillämme läpi maailman vaimenivat ne usein päiviksi, viikoiksi, ja sallivat minun nauttia varastamastani onnesta, mutta äkkiä kohtasi minua jälleen sallimuksen uhkaus. Luin Goethen runoelmia. Silmiäni kohtasivat sanat: 'Syy kaikki kostetaan maan päällä.' Avasin Schillerin teokset. 'Ei elo aarre kallein inehmon', kajahti sieltä minulle vastaan, 'Mutt' rikollisuus kurjuus suurin on!' Runoilijat vakuuttivat minulle vain samaa, mitä tunsin omassa povessani, ja elämä kidutti minua monenmoisilla tavoin. Ajattele kalpeata pikku Maudia. Siis vieraatkin lapset menehtyivät käsissäni. Ajattele tuota vanhaa triestiläistä herraa, joka lausui nuo mieltäjärkyttävät sanat: 'Salattava teko murjoo ja tuhoo naisen sielun!' Ajattele Roomaa! Olin yhä vielä lohduttautunut sillä heikolla toivolla, että Duglore Imoberstegin sanat, että hän synnyttäisi sinulle lapsen, olivat olleet hätäpuolustusta ja yhtä valheellisia kuin minun singahuttamani vakuutus: 'Minä kaiketi ennen kuin te!' Silloin sain käsiini tuon sanomalehden. Mitä merkitsi tuo vähäinen lohdutus, että hän oli kaukaisessa kotilaaksossaan saavuttanut hiukan onnea, sen kauhistuttavan tiedon rinnalla, että olin mielettömällä teollani riistänyt sinulta lapsesi ja lapselta sen isän. Rikosta oli seurannut toinen rikos!»
Niin, sen tunsin nyt minäkin. Noiden kärsimysten, noiden rikosten syynä, jotka Bigin kirje sydäntäsärkevällä tavalla kertoi, olivat minun kiihkeät sanani »Kaiken elämäni tahdon viettää sinun parissasi.» Minä olin ensiksi pettänyt Dugloren hillittömänä uskottomuuden hetkenä, minun petoksestani oli Bigin rikollinen teko johtunut, ja tuo, joka jo vuosia sitten oli riistänyt vaimoltani mielenrauhan, täytti nyt kaameana minunkin mieleni. Masentavan selvästi käsitin nyt oman syyllisyyteni, ja sydämeni vaikeroi: »Dugloreni, Duglore-parkani!» Tuo tunne karkotti hurjan vihan, jota olin tuntenut Bigiä kohtaan, mutta en voinut sittenkään mennä heti hänen luokseen ja lausua: »Kaikesta sydämestäni suon sinulle anteeksi!» Ei, sitä en voinut, — liian voimakkaasti oli tuo kaamea tunnustus järkyttänyt mieltäni, liian tuikeasti tunsin kohtalon raskaan käden kurituksen. Kiihkeästi kärsien ja sisäistä taistelua taistellen luin Bigin kirjeen loppuun. Se päättyi noihin sydäntävihloviin sanoihin: »Luulin lapseni olevan taivaan sanansaattajan, joka ilmoittaisi rikokseni annetun anteeksi. Mutta kuta enemmän sen syntymisen hetki lähenee, sitä varmemmaksi käy vakuutukseni, että elämäni valhe on vievä minut lapsineni kuolemaan. Tuska, mieletön tuska vaivaa minua, ja pelkästä pelosta olen jo kuolemaisillani. Anna minulle anteeksi kaikki teeskentelyni, Jost, ja auta minua haudan tuolla puolen kantamaan rangaistukseni, auta minua, Jost, rajattoman rakkauteni takia. Olisinhan niin mielelläni kuollut sinun tähtesi, rakas, rakas mieheni!»
Aamurusko kirkasti huoneen, linnut puissa heräsivät laulamaan. Pyrin lähtemään vaimoni vuoteen ääreen, lausuakseni hänelle armahtavaisen sanan, joskaan en kykenisi anteeksiannosta puhumaan. Silloin kajahti huuto! Gherita tuli minulle vastaan uupuneena valvomisesta ja jännityksestä.
— Hän elää, mutta lapsi, herra Quifort — se syntyi kuolleena.
Nähdessäni Bigin jälleen tuon kauhean tunnustuksen jälkeen, hän nukkui voimattomana sikeää, rauhallista unta. Hänen vieressään lepäsi sirorakenteinen kuollut poika.
Hänen vuoteensa ääressä koin vaikeroivin sydämin tuota kurjuutta, jonka rikollisuus vuodattaa yli kaiken maailman, ja sanomaton sääli saattoi minut toivomaan, ettei Big enää heräisi syvästä unestaan. Tiesin, että hän avaisi silmänsä ainoastaan kuollakseen.
* * * * *
Kynä vaipui alas vapisevasta kädestäni. Koko yön vietin tuskallisissa haaveissa. Kuljin jälleen Bigin kanssa entisiä teitämme kautta maiden ja kaupunkein, joihin lentoretkemme meidät veivät, ja alinomaa täytyi minun ajatella, kuinka elämä olisi meille hymyillyt, jos hän olisi voinut tulla vaimokseni saamatta tuota vihottelevaa haavaa sydämeensä. Edessäni leijaili hänen kuvansa sellaisena kuin hän oli ollut rakkautemme ja avioliittomme ihanimpina hetkinä, tuo jaloluontoinen olento, joka suurenmoisina lahjoineen näytti olevan kutsuttu levittämään ympärilleen yksinomaan riemun päivänpaistetta. Mutta vaimoni ihanan kuvan eteen tuli himmentäen toinen, itkevä Duglore, hurskas viaton Dugloreni, jolta oli ryöstetty elämänonni. Ei, en halua enää kuvata yön kärsimyksiä! Aamulla olin täyttä totta sairas, ja vain suurella vaivalla olen tänään voinut hoitaa tehtäväni. Miksi ei saanut olla toisin, Big-parkani? Miksi? — —
Mutta masentunutta mieltäni odotti melkein huutavan iloisa lohdutus. Illan suussa alkoi sähkölennätinkone naksuttaa! Ensi hetkenä pelästyin, luullen jo olevani kuumehoureiden vallassa. Mutta naksutus oli suloista todellisuutta, ja minulle, ihmeissäni kuuntelevalle, ihanaa elämän musiikkia. Kone oli käynnissä, paperikaistale liikkui kynän alla, joka piirteli kirjaimia ja sanoja. En tarvinnut niitä lukea, korvani ne tulkitsi vavahtelevalle sydämelleni. Uskolliselta Hannultani nuo viestit tulivat. Kun viimeiset föönmyrskyt olivat sulattaneet vuoristosta joukon lunta, oli hänen käynyt mahdolliseksi saada selville langan katkeamiskohta, eikä hän ollut tyytynyt ennenkuin Gauenburgista lähetettiin laaksoon asianymmärtäviä työmiehiä, jotka laittoivat johdon kuntoon. Niin hän kertoeli. Kiitän sinua, rakas Hannuni!