Keskustelin varmaankin tunnin ajan. Hän ja Gottlobeni voivat hyvin. Hän antoi minulle ilahduttavimpia tietoja mitä vain voin saada, Hangsteinerin muisto täyttää nyt mieleni mitä sovinnollisimmilla tunteilla. Kuoleva on tehnyt mitä tuskin uskalsin toivoakaan. Hän kutsutti Hannun ja Gottloben vuoteensa ääreen ja antoi suostumuksensa heidän avioliittoonsa. Ja vielä enemmän! Kamppaillen jo kuoleman kanssa hän antoi Hannulle lyhyesti tiedon Gottloben syntyperästä. Nuori ystäväni tietää että minä olen Jost Wildi Selmatt'ista ja Gottloben isä. Omantunnon ääni sekä oveluus, joka ohjasi Hangsteineriä vielä kuolemankin lähetessä, saattoivat hänet ilmaisemaan nuo seikat. Hän ei tahtonut, että hänen todellisten lastensa perintö pienenisi Gottloben takia, sentähden hän sanoi Hannulle, ettei Gottlobe ollut perivä häneltä mitään, vaan että hän kerran oli saava minulta suuremman perinnön, kuin mitä hän itse voisi hänelle jättää. Siinä syy, miksi hän paljasti tuon salaisuuden. Se oli, lukuunottamatta tuota tekoa, joka luo kirkastavan valonsa yli hänen elämänsä, retkeä Hampuriin Duglorea pelastamaan, järkevintä, mitä Hangsteinerin heikolla ajulla konsanaan oli keksitty tehdä tai puhua. Toukokuussa tuo nuori, autuaallinen ihmispari saa viettää häänsä. Hannu ilmaisee nyt Gottlobelle varovasti hänen syntyperänsä salaisuuden. Iloitsen siitä sydämeni pohjasta, mitä hellimmät tunteet vetävät minua lapseni puoleen, ja mieleni täyttää riemuisena vakuutus, että meidät isänä ja tyttärenä tulee yhdistämään harras rakkaus. Runsaasti siunausta, runsaasti onnen päivänpaistetta ja sydämen rauha tulkoon osaksenne yhteisellä elämänpolullanne! Mutta häihinne toukokuussa tahdon laskeutua alas laaksoon, näkemään tyynen, valtavan riemun kasvoillanne!
Gottlobe sähkötti itse minulle tervehdyksensä! Sydämellisin sanoin hän tiedusteli kuinka laitani on, kuinka olen kestänyt pitkällisen yksinäisyyteni. He olivat Hannun kanssa olleet kovin levottomia tähteni. Kiihkeän onnen vallassa, kun nyt jälleen voimme vaihtaa ajatuksia, vastasin minä: »Voin varsin hyvin.» Itse asiassa minun olisi pitänyt sanoa juuri päinvastoin. Mutta laivankapteeni ei puhu kernaasti siitä, että hänen aluksensa on uppoamaisillaan, ja vielähän ehdin toiste tunnustaa tilani. Siitä vain olen iloissani, että elämäni kuvaukset jo ovat valmistuneet niin pitkälti. Tahdon kiiruhtaa kirjoittamaan ne loppuun, vaikka niillä nyt, rakas Hannu, Hangsteineriltä saamiesi tietojen jälkeen, ei sinuun nähden ole suurta merkitystä.
Mieli lohdullisempana elämältä tänään saamani hilpeän tervehdyksen jälkeen jatkan nyt alkamaani synkkää lukua, kertoakseni vielä kuinka Abigail tunnustuksensa tehtyään meni yksin kuolemaan, meni kuolemaan ehdittyään tuskin yhdeksännenkolmatta ikävuotensa päähän ja ollen vielä silloinkin, surun murtamana, rikostansa surevana olentona, hurmaava nainen, jonka ainoakaan ihminen ei olisi uskonut voivan olla syyllinen niin kaameaan sydämettömään tekoon. Mutta rakkaus ja mielenhurmaus… Ei, en tahtoisi vaeltaa elämänpolkua enää toistamiseen alusta! Pelkäisin aina tuota ihmisluonnon kiihkeyttä, joka sekasorron hetkenä voi saattaa jaloimmankin harhaan — ja syöstä hänet sanomattomaan kurjuuteen.
* * * * *
Big, Big-parkani avasi silmänsä vain erotakseen vitkalleen elämästä. En koskaan lausunut hänelle lievintäkään nuhteen sanaa tuon kauhean teon johdosta, jolla hän oli Duglorea vastaan rikkonut. Nuhteet soveltuvat vain elämän arkioloihin. Kun kohtalon kostava käsi on syössyt rikollisen epätoivoon, silloin vaikenevat itsestään muiden syytökset. Sydän säälistä vavahtelevana istuin vaimoni vuoteen ääressä. Vaikeroiva huoahdus kävi yli hänen huultensa, ja hän avasi sinisilmänsä ja sopersi heikolla äänellä:
— Ja et ole paennut tyköäni, Jostini, paennut kauas merten taa! Miksi et sinä hylkää minua?
Suudellen hänen otsaansa lausuin mieli syvästi järkytettynä:
— Olenhan yhtä syyllinen kuin sinäkin! Tahdon auttaa sinua kantamaan kuormaasi, rakas Big-parkani!
Hänen vapisevat sormensa tavottelivat kättäni. Voimattomin huulin painoi hän sille suutelon ja äännähti:
— Kiitän sinua, Jost!