Haikea itku väreili hänen suunsa ympärillä.
Triestin öljymäki komeili täydessä kevätloistossaan. Jokaisesta kivenkolosta versoi elämää esiin, leivonen raiutteli liverryksiään yli maan ja meren, ja pian avasivat ruusutkin umppunsa. Mutta hitaasti edistyi Bigin paraneminen, ja ulkonaista laatua se vain oli. En vielä silloinkaan, kun jo sain viedä hänet ulos puutarhaan, uskaltanut koskettaa tuota kaameata seikkaa, joka kumminkin vaati koskettamista, vaan johon oli kajoaminen niin hellävaraisesti, että sairas, haavoittunut sydän sen sietäisi. Vaimoani, jonka voimat eivät tahtoneet ottaa palatakseen, vilutti keskellä lämmintä päivänpaistetta, etelän keväimen kukoistus ja loisto tuotti hänelle tuskaa, ja pahinta kaikesta — hän vavahti arasti minun häntä lähestyessäni. Tuikealla tuskalla tunsin, kuinka tuo ajatus, että tiesin hänen rikoksestaan, häntä kidutti ja riisti häneltä mahdollisuuden elää edelleen, ja kuinka hänen mielensä synkkenemistään synkkeni. Muuta ei Bigini elämältä enää pyytänyt, kuin tilaisuutta mennä kuolemaan!
Kuinka voisin häntä auttaa, hänet pelastaa? Mieleeni tuli ajatus, että kirjoittaisin Duglorelle monen anoen häneltä anteeksiantoa meille molemmille, Bigille ja minulle, ja olin vakuutettu, että Duglore hurskaan sydämensä yltäkylläisyydestä soisi meille lohdutuksen, joka vaimentaisi Bigin tunnonvaivat ja tuottaisi meille mahdollisuuden nauttia puhtaampaa onnea kuin siihen saakka.
Ryhdyin kirjoittamaan elämäni vaikeinta kirjettä. Muuta ei se tullut sisältämään kuin tuon tärkeimmän asian, kuinka olimme Bigin kanssa häntä vastaan rikkoneet, ja mitä Big oli katuvaisena tunnustanut haikeana kärsimysten hetkenä. Siihen vain vielä lisäsin, että olimme vaimoni kanssa valmiit mihin uhrauksiin tahansa Gottloben hyväksi. Ulkonaisista elämänoloistamme en maininnut mitään, pyysin vain että hän lähettäisi vastauksen postista noudettavana kirjeenä Jost Wildille Triestiin. »Nöyrästi lasken vaimoni kohtalon sinun käsiisi, sinä haikeata vääryyttä kärsinyt Duglore», lopetin kirjeeni, »armahda häntä ja vapahda hänet hänen sanomattomista kärsimyksistään!»
Sieluntuskat lisäävät ihmisen aistien valppautta. Luulin kirjoittaneeni tuon kirjeen aivan salaa Duglorelle, mutta hän arvasi hankkeeni. Hän istui kanssani puitten alla huvilamme pienessä kukkatarhassa, kasvoillaan surujen suoma ylevä leima. Hänen sinisilmiensä synkän haaveksiva katse oli kiintynyt lahdella välkkyviin valkeisiin purjeihin. Äänettömyyden katkaisemiseksi juttelin retkistä, joita sittemmin olimme tekevät kautta maailman.
— Mitä hyödyttää matkustaminen? vastasi hän. — Minä jään mieluummin
Gheritan tykö. Itseään pakoon ei kumminkaan pääse!
Hän painoi päänsä alas toivottoman tuskan vallassa.
— Olet kirjoittanut kirjeen entiselle morsiamellesi, Jost, puhui hän tuskin kuultavasti, — tiedän sen, vaikka en ole nähnyt sinun kirjoittavan, sillä tunnen mitä ajattelet ja tuumit ja teet, ja tiedän että mitä sydämellisin sääli sinut saattoi sen kirjoittamaan.
Hänen kelmeä kätensä hyväili kättäni.
— Kiitän sinua, Jostini! Mutta elä lähetä tuota kirjettä. Se vain saattaa jälleen sekasortoa hänen mieleensä, ja minulle ei armeliainkaan vastaus voi tuottaa apua.