Hänen päänsä vaipui yhä alemmaksi ja hän vaikeroi toivottomasti.
Jouduin hänen sanoistaan hämmästyksiini ja haikealle mielin.
— Mutta mitä meidän sitten on tekeminen, Big-parkani, lausuin minä, — jollakin tavoinhan meidän on saatava sopusointua elämäämme!
Big tuijotti eteensä. — Jost, sanoi hän hiljaa, — et ole koskaan käsittänyt naissydäntä, jos voit uneksiakaan, että toinen nainen voisi antaa toiselle anteeksi rikosta sellaista kuin tuo, jonka olen tehnyt Duglore Imoberstegiä kohtaan. Sinulle, nuoruutensa lemmitylle, hän kyllä antaa anteeksi, mutta minulle ei konsanaan. Jos hänen huulensa voisivatkin sitä vakuuttaa, hänen sydämensä ei tee sitä koskaan, ei koskaan!
Epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.
- Niissä piireissä, joita sinä tunnet, puhuin minä kiihkeän vakuuttavasti, — ei ehkä ole naisia, jotka suovat anteeksi vihollisilleen, mutta tuolla kaukaisessa vuoristossa elelevä muinoinen morsiameni kykenee rakkautensa voimasta sen tekemään. Tunnen Dugloren. Sana vain minun puoleltani, ja hän suo turmeltumattoman ja hurskaan mielensä yltäkylläisyydestä sinulle rauhan.
Big vavahti: — Joskin Duglore Imobersteg antaisi minulle anteeksi, niin ei Jumala koskaan anna! lausui hän tuskaisesti hampaitaan kiristäen.
Mutta kaamea pelko, joka valtasi minut nähdessäni hänet noin täysin murtuneena, toi huulilleni niin vakuuttavia ja sydämellisiä sanoja, että hän sentään minua kuunnellen hieman kohotti päätänsä.
— Oi sinua armasta, laupiasta miestä! kuiskasi hän puristaen hiljaa käsiäni, ja kuin heikko toivon säde olisi jälleen valaissut hänen synkkää mieltänsä hän lausui:
— Lähetä siis kumminkin tuo kirje entiselle morsiamellesi. Sano hänelle että polvistun epätoivoisena hänen jalkojensa juureen ja tahdon tulla hurskaaksi ja lempeäksi kuten hän, jos hän koko sydämestään suo minulle anteeksi.