Vaieten painoi Big päänsä vasten poveani. Vienosti, rukoilevasti hän äännähti:
— Jost, tahtoisin elää vielä vähän aikaa luonasi!
Minun varma vakuutukseni että vastauksena kirjeeseemme saapuisi anteeksianto Duglorelta, herätti Biginkin povessa luottamusta. Hän salli minun puhua ihanista päivistä, jotka meitä jälleen odottivat, ja palkitsi toivehikkaat sanani kiihkeällä hellyydellä. Mutta kun viikko oli mennyt menojaan eikä kaihoisasti odottamaamme kirjettä kuulunut, joutui hän jälleen kolean surumielisyyden valtaan. Ympäristölleen välinpitämättömänä, synkkiin haaveisiin vaipuneena hän istui jossakin sopukassa ja pudisti päätänsä, kun yritin lausumaan lohdutuksen sanan. Aavistin että vapaaehtoinen kuolema houkutteli häntä voimakkaammin kuin koskaan ennen, ja kehotin Gheritaa pitämään hänestä mitä tarkinta huolta.
Alakuloisena palasin jälleen tyhjin käsin kaupungista. Silloin hypähti Big pystyyn mielipuolen elein. — Hän ei vastaa, huudahti hän, — nyt näet sen itse, Jost, sellaista rikosta kuin minun ei mikään nainen eikä mikään Jumala anna anteeksi!
Kun ei seuraavana aamuna vieläkään ollut tullut vastausta Duglorelta, en olisi enää uskaltanut lähteä kuoloon ikävöivän vaimoni luota, ja pyysin siksi postissa että kirje saavuttuaan heti toimitettaisiin minulle kotiin. Luottaen Dugloreen yhtä varmasti kuin ennenkin, mutta suuresti huolissani Bigin takia, tulin ulos postihuoneistosta. Silloin kiiruhti minua vastaan Gheritan lähettämä sanansaattaja. — Rouva Quifort, kertoi hän hengästyneenä, — on lähtenyt pois kotoa eikä kukaan tiedä minne!
Vavahdin kuolettavasti kauhistuneena. Minne, sen kyllä tiesin, en vain mitä tietä! Pian, mutta kumminkin liian myöhään pääsin rautatieasemalle hänen jäljillensä. Mitä ohuimmassa kesäpuvussa, vain päivänvarjo kädessään oli hän lähtenyt Nabresinan kautta Venetsiaan päin. Käsitin kaikki! Duino, kalliolinna taruineen, huokailevina laineineen! — sima oli tie, jonka epätoivoinen Big-parkani oli valinnut. Turvauduin sähkölennättimeen. Liian myöhäistä!
Ei ainoakaan ihminen ollut näkemässä, kun vaimoni syöksyi kalliolta siniseen mereen. Mutta kun parin tunnin kuluttua saavuin paikalle, veivät minut kalastajat kalliokielekkeelle. Sen reunalla oli siro päivänvarjo ja kesähattu, keveä kuin lukinverkko. Annoin noiden ruskeapintaisten miesten soutaa itseni kallion alapuolella oleville vesille ja silmäilin kiihkeästi kirkkaita laineita. Rauhallisesti kulkivat maneetit, meren amppelit, tietänsä edelleen. Silloin lähestyi jotain valkeata laineiden tuudittamana, silloin kohosi kuin viimeistä tervehdystä lausumaan veden kalvolle notkea kätönen. Kalpeat kasvot! —
Iltahetken hiljaisuudessa valmistin kalastajien avulla alukseemme vuoteen, mihin laskimme vaimoni ruumiin. Miehet paljastivat päänsä, polvistuen rukoilemaan ja katselivat aroin katsein kuollutta.
— Taivaan herra, tuota kauneutta! Kuinka nuori vielä! Minkähän tähden hän meni vapaaehtoisesti kuolemaan. Olikohan hän avionrikkoja?
Noin kuiskailivat kalastajat toinen toiselleen.