Mutta Kasper vastasi, silmät ilosta loistavina:
— Enkös ollut silloin aikoinaan oikeassa, kun sensijaan että olisin tehnyt vaivaloisen ja kalliin matkan Baseliin, ostin Gauenburgista kirjoja, joista saa hyödyllistä opetusta ja selitystä niin monenmoisiin seikkoihin.
Duglorekin sekaantui puheeseen.
— Oi Jost, sanoi hän huolestuneella ja lempeän varoittavalla äänellä, — mitä sinä välität maailman turhasta touhusta ja sen levottomista puuhista? Mitäpä se meihin koskee, minne tuo pallo jatkoi kulkuaan? Varmaankin se on saavuttanut matkansa päämäärän.
Koulumestari Kasper nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nauraen:
— Kyllä se minuun koskee! Mahtanee olla ihanaa kuin taivaassa, kun saa tuolla tavoin ilmassa purjehtia yli kylien, järvien ja vuorten. Tahtoisin Skerran tehdä sellaisen matkan noin salaa kenenkään tietämättä kuten retkeni Feuerstemille tuona aamuna, jolloin sinä, Duglore, tapasit karjani kaitsijatta.
Kauhistuneena kuuntelivat koulumestari ja Duglore rohkeata puhettani. Jos hartioihini äkkiä olisi kasvanut siivet ja olisin kotkan tavoin kohonnut ilmoille, ei heidän hämmästyksensä ja pelästyksensä olisi voinut olla suurempi.
— Jost, Jost, huusi Kasper tyrmistyneenä, — niin kauheita ajatuksia sinulla on, eikä isäsi kuritus ole saanut niitä hengiltä!
Huomasin nyt että puheeni saattoi minut tuntumaan kammottavalta noista ihmisistä, joita rakastin enin kaikista. Mutta en voinut kestää heidän äänetöntä paheksumistaan, ja niin koetin kesän kuluessa hiljaisella, lempeällä käytöksellä voittaa jälleen Dugloren ja hänen isänsä luottamuksen. Mutta talvi ehti jo tulla, tuo ihana talvi, joka oli viimeinen Selmatt'issa kotoisessa piirissä viettämämme, ennenkuin nyreys, joka aiheutui noista nuoruudenkaihoa ja mielenkiihkeyttä ilmaisevista sanoistani, oli haihtunut, ja suloinen sopu yhdisti Kasperin, Dugloren ja minut.
Kun kerran taas tulin Kasperin asuntoon ottaakseni osaa taulujen valmisteluun, huusi Duglore: