— Nyt me tiedämme milloin ja missä tuo ilmapallon matka päättyi!
Arvaapas miten sen kävi!
— Mistäpä minä sen tietäisin, vastasin välinpitämättömästi, salaten jännitykseni.
Silloin Duglore pani eteeni Gauenburgissa ilmestyvän, tienoillamme laajalti levinneen kansantajuisen kalenterin, ja katselimme sitä yhdessä. Siinä kerrottiin ettei ilmapallossa, joka oli vuoristossa herättänyt hätää ja tuskaa, ollut lainkaan ollut ihmisiä, vaan oli se päässyt karkuun eräältä ranskalaiselta sotaväenosastolta, ja kirjassa oli nähtävänä kuva siitä, kuinka metsästäjät löysivät haljenneen kummituspallon riekaleet laaksonpohjukasta, kuivuneen kuusen oksiin takertuneina.
Pettymyksen tunne täytti mieleni, enkä halunnut enää kuulla puhuttavan koko ilmapallosta. Mutta Duglore ja hänen isänsä hymyilivät sälää huomatessaan ettei minulla enää ollut mitään sanottavaa tuonnoisen ihastukseni esineestä.
Samassa kalenterissa oli myöskin koulumestari Kasperin mahtavan ystävän Hannu Konrad Balmerin kuva, ja mainittiin hän siinä »maamme huomattavien miesten» joukossa. Kasper ei saanut kylläkseen ihailluksi tuota kuvaa, ja hänen silmänsä loistivat ilosta hänen sitä minulle näyttäessään. Minusta nuo piirteet eivät kuvastaneet sellaista ylenpalttista ihmisrakkautta kuin Kasper oli kehunut ystävänsä mielen uhkuvan. Pikemmin näytti kauppaherra valkoisen poskiparran reunustamista kasvoistaan ja tuikeakatseisista silmistään päättäen olevan mies, joka halusi lausua koko maailmalle: »Minä tiedän kuka minä olen. Minä pystyn kaikkeen! Minulla on valta kaikkeen! Ken uskaltaa minua vastustaa?» Mutta omituista! Noiden kasvojen ylpeä ja säälimättömän tarmokas ilme viehätti minua enemmän kuin jos niillä olisi kuvastunut enkelinhyvyys! Usein mietin mielessäni: »Jospa vain voisi tulla tuollaiseksi mieheksi kuin Hannu Konrad Balmer!» Kun koulumestari vielä noina päivinä sai Balmerilta lyhyen, mutta herttaisen kirjeen, oli tuon vaatimattoman olennon onni ja ihastus rajaton. Parina iltana sai nyt höylä levätä, ja hän sepusti mainehikkaalle nuoruudentoverilleen kirjeen, joka oli ainakin kymmenenkertaa niin pitkä kuin hänen saamansa.
— Jost, olen tässä kirjoittanut sinustakin, hymyili hän sulkiessaan suurella huolella ja puuhalla kynttilän ääressä kirjeensä sinetillä. — Teidän täytyy. Hannu Konradin kanssa tutustua toisiinne!
Kahdesta kalenterista hän leikkasi ystävänsä kuvan, kiinnitti sen kovalle valkoiselle paperille ja varusti sen lasilla ja kukkamaalauksin koristetulla upealla kehyksellä, jonka vertaista ei vielä konsanaan ennen ollut hänen kädestään lähtenyt. Toisen kuvan hän pani omaan huoneeseensa, toisen hän lahjoitti minulle ja oli hyvillään, kun kerroin ripustaneeni sen huoneeni seinälle.
Hauskat jutteluillat saattoivat talven kulumaan nopeasti. Kasperin älykkäät kasvot loistivat ilosta, ensiksi Balmerin kirjeen ja sitten melkoisen korukehystilauksen johdosta jonka hän oli saanut. Koko innollaan hän nyt ryhtyi työhön, ja virttä vihellellen hän nyt kuin taiteilija konsanaan maalaili vihreille kivitaulunpuitteille kirjavia koristeita. Siinä versoi, hieman jäykkänä tosin, vuorikasvillisuutemme: päiväkukan kultakupukat kapeiden valkoisten kukkalehtisten reunustamina, ripsukoristeinen alppikello, pyöreähkönaamainen orvokki, punakeltaisine silmää, nenää ja suuta muistuttavine pilkkuineen. Milloin hän tahtoi panna kaikkein parastaan, hän yhdisti vielä kukat köynnöksellä ja asetteli sitä pitkin keltasirkkuja ja muita lintuja, jotka siinä istuskellessaan nokallaan järjestivät höyheniään. Toisin kerroin hän oli kukkiin nähden säästäväisempi ja maalaili sananlaskuja ja mietelauseita:
»Hiljaa hyvä työ tuleepi,
Ajatellen aivan kaunis!»
Ja hän oli vakuutettu ettei hänen uuttera työnsä menisi hukkaan, vaan että nuo elämänviisautta uhkuvat lauseet helpottaisivat jonkun nuoren ihmislapsen maallista vaellusta, sikäli kuin hyvät opetukset ja perusohjeet yleensä voivat auttaa meitä ihmisiä välttämään kompastuskiviä.